Vanhan pariskunnan syyselossa ei tapahdu paljon. Marraskuinen aamuhämärä sulautuu vaivatta iltahämärään, pilvistä on ja hiljaista enimmäkseen. Kivuliaita, valvottujakin öitä ja pitkää pimeää. Isänpäivä on käsillä. Kukka, kakku ja kirja perheen kaikille isille. Ja hali.

Isäni uinuu muistojen puutarhassa, saatettu yhdeksän vuotta ennen äitiä. Sodan käyneeksi mieheksi hän sai elää täyden ja rikkaan elämän yhteisönsä arvostamana miehenä ja kuolla vanhuuttaan, kuten hänenkin isänsä. Isän muisto on valoisa ja turvallinen.

Puolison kanssa eletyn yhteisen polun kulkua mutkineen muistelemme toisinaan yhdessä. Monenlaisia vaiheita ehti olla, vaikeitakin, yli puolen vuosisadan matkalla. Enimmälti oli kuitenkin valoisaa, onnellistakin. Pojillamme on ollut hyvä isä, ja vielä on.

Kiitollisina elämälle katsomme poikiamme oman perheensä isinä tässä monin tavoin rikkinäiseltä tuntuvassa ajassa. He ovat paikkansa löytäneet ja oman isyytensä merkityksen. Täydellisyyttä ei vaadita, arjen onni riittää pitkälle, että on saatavilla, osallistuu, rakastaa.