Miten hyvää tekikään pyhäisenä aamuna juodun aamukahvin mukavasti lämmittäessä vajota yöpaidassa nojatuoliin ja etsiä Arenasta suorana lähetetty messu Etelä-Karjalan kauniista maisemista. Rautjärveläisiä järkyttänyt vanhan puukirkon tuhopoltto vei v. 2022 seurakunnalta kodin. Nyt saimme mekin osallistua seurakunnan ilojuhlaan kauniissa uudessa kirkossa, jonka Mikkelin hiippakunnan tuore piispa Mari Parkkinen vihki jumalanpalveluskäyttöön.

Uusi kirkko seisoo toivon ja uskon merkkinä entisen paikalla. Rakennus on siro kuin koru. Alttaritauluna on ikkunan takana aukeava mitä kaunein järvimaisema, joka tulee elämään vuodenaikojen mukana. Sen yläpuolelle on nostettu vanhan kirkon palaneista seinälaudoista muodostettu risti. Sisälle juhlamessuun mahtui piispan, työntekijöiden ja ohjelmasuorittajien, kuoron ja kutsuvieraiden lisäksi vain pieni määrä seurakuntalaisia, ulkona istui runsaasti väkeä striimattua lähetystä katsomassa. Monet kauniit, arvokkaat kansallispuvut seurakuntalaisten yllä värittivät näkymää sekä sisällä että ulkona.

Ajattelin siinä hetkessä, että tässä maassa on onneksi yhä sukupolvia, joille kirkko on rakas ja tärkeä yhteisöllisen uskon koti. Jos ei niin olisi, missä olisi tukemme ja toivomme elämän merkittävissä murroskohdissa? Kuka kuulisi hätämme elämänkriisien, sairauden ja kuoleman kohdatessa?