Tunsin itseni vallan pöllämystyneeksi peikkomuoriksi, kun eilen iltapäivällä kömmimme kotikolostamme pikkukaupungista aktiiviväestön keskelle Stadiin. Pienen maan ison kaupungin imago Stadilla kyllä on, vaan varsin kesy maailman metropoleihin verrattuna. Jatkuvan liikkeen virrassa elävä pääkaupunki tuntui yllättävän ahtaalta ja tukkoiselta paikalta ruuhka-aikaan.

Taapersimme assalta tunneliväylää ylös Elielin aukiolle ja Musiikkitaloa kohti rauhallista tahtia. Konsertin alkuun oli vielä puoli tuntia. Jotain kertoo meidän kunnostamme se, että Toinen kysyi puolivälissä, näkyykö missään penkkiä. Käännyimme aukiolta Sanomatalon sisälle, jossa pitää majaa Fazerin kahvila. Tuoleja löytyi ja oli muutenkin sopivasti aikaa nauttia pientä välipalaa.

Musiikkitalon seinänkokoisella mainostaululla kerrottiin kohta alkavasta sellokonsertista, jossa Sibelius-Akatemian oppilaat soittavat. Olimme täällä, koska halusimme kuulla miten Rip tulkitsisi Prokofjevin sellosonaattia. Esikoinen oli vastassa ja johdatteli meidät alakertaan Camerata-saliin. Kuulijoina oli pääasiassa soittajien läheisiä ja tuttuja. Tapasimme myös Esikoisen entisen sellonopettajan ja soittajapojan toiset isovanhemmat. Erityinen ilo väreili kaikissa meissä, olimme äskettäin saaneet tiedon, että Rip saa Kulttuurirahastolta vanhan arvosellon käyttöönsä viideksi vuodeksi – mahdollisuus, jonka eteen on myös ponnisteltava tavoitteellisesti ja tosissaan.

Rip onnistui upeasti sonaatissa ja Popperin virtuoosikappaleessa. Koko konsertti, tavoitteellisesti soittoa opiskelevien, lahjakkaiden nuorten potentiaali, hehkutti sydäntä ja ruokki uskoamme heidän tulevaisuuteensa klassisen musiikin maailmassa.