Heräsin yhtenä aamuna unesta, joka oli ollut niin hilpeä, että naurahdin ihan ääneen. Unessa olin lapsuuskodissani maalla, jonka vinttikerroksessa oli valmisteilla jotkin elämäni merkkipäiväjuhlat. Niissä oli tarkoitus tanssia ja sitä varten paikalle oli tilattu pieni kolmen miehen orkesteri soittovehkeineen. Soittoporukka vähän siinä ihmetteli sitä vinttiä, kun jo aulatilasta puolet vei heidän soittokamansa, niin missä siellä mahtuisi tanssimaan. Minä sanoin, ettei tanssijoita olekaan muita kuin minä. Orkesterin pojat kyselivät vielä, kauanko täällä soitetaan ja kukas tämän maksaa. Minä heläytin siihen, että puoliyöhön asti ja lasku kyllä hoidetaan. Mielessä kävi, että eihän unet mitään maksa, mutta en sitä soittajille sanonut.

Heräsin hilpeällä mielellä ja ihmettelin unta. Miksi muka Lapsuusmaalle olisin mennyt aikuisena juhlimaan ja mitä. Isä ja äiti eivät olisi kotiinsa hyväksyneet sen kaltaista ilonpitoa, kun olivat alun alkaen vakavahenkisiä ihmisiä. Äidin hahmo oli häilähtänyt unessa mitään sanomatta, isää ei näkynyt. Hilpeys nousi, kun muistin erään elämäni merkkihetken, jossa tanssittiin ystäväporukalla. Uni kertoi minulle, että olen jo kauan elänyt omaa elämääni ja omalla tavallani. Olen saanut tanssia mielin määrin halutessani. Vieläkö jaksaisimme Toiseni kanssa juhlia perheen kesken kerran, vaikka hitailla? Pieni pojantytär jo harjoittelee innokkaasti tanssikoulussa!