Tietty päivä helmikuussa tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia lähestyä toisiaan hyvin toivotuksin ja saada niitä itsekin. Niinpä kävin vanhan ystävän luona sovitusti kylässä tuona nimenomaisena päivänä. Hänen tapauksessaan ’vanha ystävä’ ei viittaa hänen ikäänsä vaan tutustumisemme alkuun pääkaupungissa kuusikymmentä vuotta sitten. Olemme perheinemme sattuneet asumaan sittemmin samaan pikku kaupunkiin, tavanneet uudelleen kirkon tilaisuuksissa. Vuoden vaihteessa hänen elämäänsä astui puolison kuoleman suru. Kuoleman kosketus tuntuu paitsi lesken arjessa, perhesuhteissa ja suvussa, myös ystävä- ja tuttavapiirissä. Suru tarvitsee tilaa ja muutoksen pohdinnassa ystävillä on kuulijan paikka.

Sitten tuli kutsu pitkäaikaisen ystäväperheen luo. Satuimme 45 vuotta sitten muuttamaan tähän pikkukaupunkiin ja samaan taloyhtiöön, me pääkaupungista, he toisaalta. Eräänä aamuna, kun tulin poikieni kanssa yhteisen pihan hiekkalaatikolle, siellä istui nuori äiti pienen tyttönsä kanssa. Ystävystyimme pian. Se tuntui kohtalon lahjalta. Ikävöin Helsingin kotia, jossa olimme viihtyneet, en tuntenut pikkukaupungista vielä ketään ja olin kotiäitinä kahden pienen kanssa. Siitä se alkoi ja monet vaiheet tunnelmineen kummankin perheen elämässä on voitu jakaa vuosien varrella. Ja nyt, neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin, voimme yhä iloita ja kiittää ystävyydestä, jota todella arvostamme.