Toisinaan havaitsen laskeutuneeni olotilaan, jota voisi kuvata hiljaiseksi väreilyksi. Se on läpikuultavaa, puhtaan veden kaltaista, vaimentaa ympäristön äänet, irrottaa mielen kaikista ajallisista pyrkimyksistä ajattomaan aikaan. Väreily on lempeän tuulen kaltainen, tuntuu mielen sisäavaruudessa häikäisemättömänä valona. Sen sisällä on mahdollista syntyä syvä kosketus sieluun, kokea oman olemuksen eheys.

Olotila syntyy, kun lakkaa etsimästä, pyrkimästä tiettyyn tilaan, antautuu hetkeen. Joskus väreily on vastaus nimettömään kaipaukseen. Olen ehkä lueskelemassa hitaalla sykkeellä runokirjaa, ehkä mietiskeleviä tekstejä tai vapaasti hengähteleviä esseitä elämästä. Ehkä olen vain sytyttänyt tuohuksen, levännyt sen tuoksussa sanattomassa rukoushiljaisuudessa, tai jäänyt ajelehtimaan vanhan musiikin luomaan tunnelmaan.

On kuin metsässä samoilun jälkeen saapuisi avaraan maisemaan, jossa mieltä askarruttavat kysymykset hajoavat turhina tuuleen, epävarmuus ja ristiriidat huuhtoutuvat pois. Mikään ei paina, tunteet tyyntyvät, ei iloa ei surua, ei pelkoa, vain lepoa ja luottamusta. Taivashetki, sieluun avautuva kaunis kukka.