Vilahti viikko, katosivat kadulta ja pihoilta lumet kuin uni aamun koittoon. Poikiemme viettäessä isänpäivää perheidensä kanssa, me muistelimme edesmenneitä isiämme hiljaisesti kotona.

Toisen isä kulki lesken polkuaan kolmetoista vuotta, kun anopin vei sairaus kohta eläkkeelle päästyä. Ei isä viihtynyt yksinäisessä elämässään, yritti liittyä ammattiliiton matkailukerhoon ja parille mukavalle reissulle sai osallistuttua, mutta ei antanut oma terveydentila myöten jatkaa. Viimeisenä vuotena kävi jo sairaalan ja kodin välinen reitti liian tutuksi ja elämänhalukin hiipui voinnin myötä. Saatoimme hänet 35 vuotta sitten. Hyväksi isäksi luonnehti Toinen isäänsä. Originelliksi ja monitaitoiseksi appivaariksi hänet perhekin oppi tuntemaan.  

Oma isäni, hänkin sodassa ollut mies, sairasti sydäntään hänkin viimeisen vuosikymmenensä ja hiipui hiljaisesti talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta elettyään 86 vuoden ikään. Siitäkin saatosta on jo yli kaksi vuosikymmentä. Leskenpolku jäi äidin kuljettavaksi ja kesti yhdeksän vuotta isän väsyttyä pois. Isäni oli perheensä tuki ja turva, lapsilleen lempeä isä ja yhteisössään vakaumuksellinen ja sovitteleva vastuunkantaja.

Hyviä muistoja meille jäi sota-ajan arpia saaneista isistämme, täydet työpäivät tahoillaan tehneistä, perheensä vastuullisena tukena ja turvana olleista miehistä. Heitä muistelimme kiitollisin mielin. Nyt omat poikamme elävät vastuuvuosiensa ehkä työläintä vaihetta perheensä isinä. Seuratkoon taattojen siunaus heidänkin polkuaan, kuten omaamme on siunannut.  

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.