Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.

Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.

Takkatyörupeaman viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistona adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.

Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.