Myötäsyntyisesti kukkasieluisena ihmisenä kaikenlaiset kukat ovat minulle sielunruokaa, ei pelkästään silmän. Tunnistin laatuni jo lapsena niittykukkia ihastellessa ja kimppuja sommitellessa. Aikuisena on sykähdyttänyt paitsi pihan kukkamaan hoito, myös vierailut ruusupuistoissa ja kukkanäyttelyissä. Kävin jopa ikebana-kurssin, jossa opittiin japanilaisen asetelmataiteen alkeet. Sielua hoitava kimppu tai ruukkukukka tulee ostettua lähes joka viikko ruokaostosten ohessa, kulloisenkin mielentilan ja vuodenajan sävyissä.
Eilen halusin poiketa kukkakauppaan. Mielessä väikkyi isokukkainen auringonkeltainen krysanteemi sekä juuri nyt ajankohtaiset koristekurpitsat. Hämmästyin, kun kaupan ovella tuli vastaan kolme salskeaa nuorimiestä, kullakin käsissä valtaisa hautavihko valkoisista ruusuista. En edes muista milloin olen viimeksi nähnyt niin upeasti sidotut, runsaat ja kimalteella viimeistellyt surukukkavihot. Sisällä kaupassa oli vielä kymmenkunta lisää, myös punaisista ruusuista. Ihmettelin niitä ääneen, kun nykyään harvemmin enää suruvihkoja näkee. Sain kuulla, että kyseessä oli ison romanisuvun hautajaiset.
Mainitsin siinä jutellessa kukkivista kaktuksistani. Kauppias pyysi katsomaan kasvihuoneen puolelle tuotua, kymmeniä vuosia vanhaa kaktusta, joka oli täpötäynnä kukkia. Todella muhkea! Arviolta parisataa nuppua ainakin, kokoakin oli pienen pensaan verran! Se oli vastikään tullut vanhuksen jäämistöstä lahjoituksena kukkakauppaan, varmaan perillisillä ei ollut sille tilaa. Kaunis muisto kukkasieluisen vanhuksen kodista, jossa hän ei enää ole.