Ensinnäkin, tämä asia on tosi, ei epäilystäkään: elämässä tulee vastaan asioita, joille ei mahda mitään. Voit yrittää kaikkesi ja silti epäonnistua. Voit hoitaa tärkeän asian mielestäsi hyvin ja harkiten, silti se menee pieleen. Voit elää kaikinpuolisessa kohtuudessa ja terveellisesti, silti sairastut. Voit suojata elämäsi turvatoimin, varoa epämääräisiä harhapolkuja, ja silti onnettomuus kohtaa tai joudut rikoksen uhriksi. Tosi on: ei ole ihminen kaikkivaltias. Yksilöllä on kohtalonsa, siinä sattuman logiikalla myös osuutensa.
Toisekseen, täyttä varmuutta on tuskin mistään. Sukupolveni on elänyt elämänsä maailmassa, jossa pyrittiin lopettamaan sodat, sopimaan rauhasta, hoitamaan asioita diplomatialla ja neuvotellen. Nyt vallassa oleva sukupolvi on alkanut käyttää herkemmin vahvemman oikeutta omaksi hyväkseen, panna kovan kovaa vastaan. Sopimuksista ei piitata, kehitellään omaa maailmanjärjestystä, jossa edut ja oikeudet ovat itsellä, vastapuoli nähdään uhkana ja esteenä omille pyrkimyksille, ei mahdollisuutena yhteistyöhön ja avunantoon. Sopimuksia tehdään tai ollaan tekevinään, mutta osapuolet eivät luota toisiinsa. Miten tässä näin on käynyt?
Olemme piittaamattomuudellamme ja itsekkyydellämme tuhonneet kauniin planeetan, jonka saimme kodiksemme. Olemme tuhonneet ja riistäneet hallitsemattomasti luonnonvaroja kehityksen nimissä, oman mielihyvän ja onnellisuuden eteen. Planeettamme merillä lilluvat mielettömät määrät muoviroskaa, lähiavaruus on täynnään sinne toimittamaamme romua. Onko ihme, että nouseva sukupolvi menettää elämänuskonsa ja tulevaisuuden toivonsa maailmassa, jonka heille jätämme?
Koen sukupolvipettymyksenä Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Halusimme uskoa rauhaan ja viisastumiseen lähialueilla. Ihminen on pettymys. Yksityisen ihmisen elämän voi varjostaa vaikea avioliitto, josta irtipääsy uhkaa henkeä. Siinä koko suku joutuu ilman syytään pitkään ahdinkoon, jossa eläminen vie voimat. Meidän nuoruudessamme ei osattu ahdistua luonnon tilasta, nyt ehdimme murehtimaan lastenlastemme elinajan ilmastoa ja olosuhteita. Ja joka päivä näkee, että lintuja on vähän.
Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 11. elokuuta @ 15:34
Näin minäkin koen. Ja yhä enemmän ahdistaa lastenlasten vuoksi luonnon tilan uhkakuvat. Ei haluaisi suostua epätoivoon, mutta välillä on vaikea uskoa, että millekään voi kukaan mitään.
PS. Annikki, ihanaa, että olet jaksanut ponnistella kommenttisi läpi näkyville. Se jos mikä antaa toivoa, että ei ihan yksin näe synkkiä pilviä. Kommenttisi ovat aina asiallisia, viisaita ja antoisia.
Minulle tuli löysemmän kommenttiseulan läpi ulkomaista roskapostia, joka nyt on pysynyt poissa. Koetan tiedustaa authoriltani voiko asialle tehdä jotain.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 12. elokuuta @ 19:35