Oltiin taas kaupassa, normiperjantain aamukeikka: viikoksi muonaa kahdelle. Kärry oli jo kohtuullisen täysi, pysäköin sen penkin tuntumaan, ajattelin hipsiä tutkimaan jäätelötarjontaa siitä näköetäisyydeltä. Toinen saisi istahtaa penkille siksi aikaa, jos väsyttäisi.

Siihen se taas putkahti, vilkkusilmä pikku ukkeli, ystävällinen hymy naamalla. ” Sie taijat olla Karjalan tyttöi? ” – Mistäpä tuon päättelet, vastaan. – ” Näkkee sen, on iloa silmissä ja elekieli eläväinen ”. Naurun kiherrystä siihen päälle. – No jopas, ällistyn oikein. Eipä ole näillä kymmenillä moista iskurepliikkiä äsken kuultu. Ukkelin jutustelu jatkui leppoisasti rajantakaisiin kotimaisemiin ja nykykotona vartoovaan vaimovanhaan, joka ei enää kauppareissulle tokene. Juttua olisi varmaan jatkunut ties miten pitkään, mutta Toinen tuli avuksi, niin minä pääsin eteen päin; – täss on miun mies, hääkii on Karjalan poikii, jatkakaapa juttua, mie lähen etsimää jäätelöö. Jäätelökaapilta sitten vinkkasin Toisen paikalle, kun ei pienet mummot ylähyllyn perille ylety.