Mennäänkö vai vietkö, kysäisen Toiseltani aamulla. – Voin viedä, sanoo hän. Juhannusiltana kävi mielessä: milloin olen kotikirkossa viimeksi ollutkaan. – Niinpä, kiirastorstaina, kun kävimme hyvästelemässä tätiä tietämättä, että hänen lähtöhetkensä koittaisi jo seuraavana yönä. Nyt saattopolkumme jo käyneenä, tuli tunne, että olisi hyvä aika palata sunnuntaimessuun ja ehtoolliselle. Penkeissä oli runsaasti tilaa, muutama tuttu siellä täällä, nyökkäyksiä, jokunen hymykin.

Säätelin kotona kojeet korviin, ajattelin kokeilla onko kirkossa T-silmukka päällä ja auttaako se puheosuuksien kuulemista. Oli ja auttoi. Urkujen vuoksi oli kojeen äänenvahvuutta vielä hiljennettävä. Virsien veisuu kotikirkossa on nykyään aika olematonta, vaikka kanttori kauniisti esilaulaa. Mihin ihmisten laulumieli on kadonnut? Nyt ei ollut virsien valintakaan syynä – tai, no, ainahan pitää olla yksi 9-alkuinen oudokki, joka jakaa mielipiteitä. Kun meitä on uudesta virkistyviä ja ’vanhoihin-kunnon- virsiin’ mielistyneitä.

Tuula-papin saarna puhutteli. Siitä sain myös henkilökohtaisen viestin, mitä usein toivon kirkkoon tullessani Jumalalta. Joskus se on virren säe, joskus tekstin tai saarnan lause, jonka tunnen tulevan kohti. Lähden kiitos sydämessä. Kolehtiin varattu seteli jäi sitten käyttämättä, kun etuovella päivystävä uusiosuomalainen ei ollutkaan jaksanut odottaa loppusoittoa. Hyvin mielin lähdin kuitenkin tallustamaan kotia kohti, kun muu väki laskeutui kirkon alakertaan mehu ja keksi mielessään.