Perhe on merkittävällä tavalla elämämme perusyksikkö. Siihen synnymme, kukin omanlaiseensa perheeseen ja sukuun. Minulla on lapsuudessa ollut viisivuotiaaksi asti suuren sukuperheen vaihe, jossa vanhempieni edeltävää sukupolvea ja sisaruksia eli saman katon alla. Perheeseen kuuluivat isovanhemmat ja vanha setä, isän vanhin sisar ja kaksi veljeä vaimoineen ja lapsineen. Muistikuvissa tuo on ollut monella tavalla antoisa varhaisen kasvun vaihe. Siitä sitten lähtivät veljekset ikäjärjestyksessä tahoilleen. Vanhemmilleni alkoi hartaasti odotettu ydinperheen aika, mutta minulle se merkitsi yksinäistymistä, sillä samanikäinen serkkupoika, paras leikkikaverini, jäi vanhempiensa mukana isovanhempien taloon ja isoveljeni oli jo koululainen.   

                      Opiskelupolkuni päätyttyä löysimme parimme ja aloimme suunnitella yhteistä matkaa. Ydinperhevaiheessa sekä me että sisaruksemme saimme lapsemme ja heidän varttuessaan saattelimme vanhempamme yhden kerrallaan, kun heidän aikansa täyttyi. Nyt kun me ja sisaruksemme lapsinemme ja lastenlapsinemme jo muodostamme taas sukuperheen, menneiden sukupolvien merkitys on vielä muistoissamme ja koetussa kasvuperinnössä. Ilomme ja energiamme lähde on erityisesti lastenlapsissa, heidän kasvunsa ja kehityksensä osallisuudessa, tukemisessa ja seuraamisessa. Yhteys poikiemme perheiden kanssa on meille elintärkeä mahdollisuus antaa ja saada rakkautta, joka pitää vanhuuttamme henkisesti elävänä.  

Vanhuus elämänvaiheena tuntuu askarruttavan monia ikätovereita. Toimeentulo- ja terveyshuolet saattavat ahdistaa. Arkeen liittyvien asioiden hoitoa saattaa digitalisaatio helpottaa niitä, jotka jo työelämässä sen käytön omaksuivat, mutta osa vanhusväestöstä voi kokea myös avuttomuutta muutosten edessä. Ikääntymiseen väistämättä liittyvät läheisten menetykset ja kipeät luopumiset itselle tärkeistä asioista, esim. harrastuksista, tuovat surua ja alakuloa. Itsenäinen elämä omassa kodissa asuen voi alkaa pelottaa. Pelot liittyvät usein oman terveyden murenemiseen ja tarvittavan hoidon ja avun saamiseen. Vanhainkodit ovat kadonneet historiaan, palveluja tarjoavia kohtuullisen hintaisia senioriasuntoja ei ole riittävästi. Yhteiskunnan resurssit inhimillisen kotihoidon järjestämiseen ovat paljastuneet riittämättömiksi. Hoivakodit, siellä missä niitä on, täyttyvät kasvavasta muistisairaiden joukosta, ja näyttäytyvät loppusijoituspaikkana, jossa vanhuksen elämästä muistin mukana hapertuu myös yhteys läheisiin. Yksityisiä, saattohoitoon keskittyviä koteja, joissa saisi inhimillistä, yksilöllistä hoivaa, on vähän. Hoito on lyhytjaksoista ja kallista, siksi myös harvoille mahdollinen vaihtoehto.

Voisiko vanhuutta ajatella elämän kokonaisuudessa luonnollisena, uusiin näkymiin, tunteisiin ja kokemuksiin avartuvana kypsyysvaiheena, saapumistamme odottavana tilana? Emme ole menneitä vaiheitakaan ennakkoon tienneet. Emme osanneet aavistaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä saimme osaksemme, haasteita mistä selvisimme tai vastoinkäymisiä, mistä opimme. Voisiko vanhuus olla tyyntä rohkeutta ottaa vastaan kuolemansa elämästä kylläisenä ja kiitollisena?