Kiirastorstai on pääsiäisen polullamme päivä, jolloin perinteisesti olemme käyneet ehtoolliskirkossa. Puolipäivän aikaan Toiselle soitetaan hoivakodissa saattohoidossa olevan tädin tilanteesta, olisi hyvä tulla tänään, sillä aikaa ei enää ole paljon jäljellä. Olimme puhuneet maanantaista. Lähdemme ajamaan tunnin matkaa saman tien. Ehtoolliskirkkoon ehdimme illallakin.

Kun astuu kuolevan läheisen huoneeseen, tajuaa välittömästi, että aika on vähissä. Hengitys käy tiheästi haukkoen, silmät ovat puoliauki, eikä niissä ole elämää. Puheeseen ei tule reaktiota, ei käden koskettamiseen, mutta kun silitämme tukkaa ja poskea – kuten meillä on ollut tapana – täti sulkee silmänsä kuin nukahtava lapsi.

Istumme siinä, puhelemme hiljaa ja hyräilemme tädille tuttuja hengellisiä lauluja. Katselen pieniä luisia käsiä, joissa siniset suonet ovat koholla ja iho on silkkipaperinohut. Kuivuminen on jo alkanut. Saattohoitoon ei kuulu nesteytystä eikä tajuton voi niellä. Suuta kostutetaan pumpulitikulla. Lähtiessä siunaamme tädin. Vilkutamme ovelta, mutta täti ei enää vastaa.

Pitkäperjantaiaamuna saamme viestin: täti on lähtenyt, pääsiäiseksi kotiin.