– Mentäisiinkö jouluksi kylpylään, heitin adventtina jonkun mainoksen inspiroimana. Oi, olisipa mukavaa mennä valmiille. Ei kauppa- eikä keittiösulkeisia! Liottaisi vain kipuilevaa selkää lämpimissä poreissa. Vaan siitä ajatus lähtikin liitämään ihan omaan suuntaansa: – Oikeastaan ikävöin kahdenkeskistä joulua, sain sanotuksi. Toinen katsoi hetken vaiti, onko tuo tosissaan. Sitten: – Niin minäkin.

Se on mahdollista, sielu ilahtuu perusolemustaan myöten: joulu kahdestaan, rauhaisasti, kotona. Itse kasatut täytymiset ovat poissa. Kiireetöntä, vapaasti liukuvaa, spontaania. Lupaukset eivät paina. Hetkelliset riitasoinnutkaan eivät riko mitään, mikä on totta. Joulurauha on mahdollista. Olen kiitollinen, että voimme kokea tämän juuri nyt, kun on 50:s joulumme.

Muistelimme yhteisen historiamme erilaisia jouluja. Kerran olimme kummankin sukulaisissa joulun, mutta esikoisen syntymän jälkeen perhejoulut vietettiin aina kotona. Vasta paljon myöhemmin, lasten aikuistuttua, vietimme kaksi joulua kahdestaan poissa kotoa, Istanbulissa kerran ja Salzburgissa toisen. Niissä oli oma outo hohtonsa. Tänä jouluna tunsin kiitollista haikeutta erityisesti niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä ja niistä, kun ensimmäinen lapsenlapset, pojanpoika ja pojantytär äitinsä myötä ja myöhemmin Kuopuksen pienet tytöt liittyivät äitinsä kera jouluihimme. Sukuperhe, elämän lahjojen rikkaus!

Nyt katselimme taas oikeiden kynttilöiden hidasta valoa pienen kuusen oksilla. Kuuntelimme vuosien mittaan yhdessä hankituilta levyiltä joulumusiikin rakkaimmiksi tulleet sävelet. Perhe oli läsnä kaikessa, vaikka tahoillaan ja muistoissa. Me, kahden, kotona – kuin joskus matkamme alussa. Onnellisten hetkien ja haikeiden muistojen joulu.