Eräs ihmisen elämän ainutkertaisista ja merkittävistä siirtymistä tulee vastaan siinä kohtaa, kun iäkkäät vanhemmat kuolevat. Olemme molemmat nyt jo sitä sukupolvea, joka on seuraavana lähtövuorossa. Sen olen jo pitkään tiedostanut, etten ole ikuinen, ainakaan tässä olomuodossa. On tapana todeta, että on uskon asia, mitä tämän elämän jälkeen on tai ei ole. Koska emme varmuudella tiedä, moni ajatteleekin: saattaa olla, että jotakin muutakin on. Minä uskon, että on.

Siirtymä suvun vanhimmaksi sukupolveksi voi jollekin olla järähtävien mannerlaattojen kaltainen hetki, jolloin oma positio tuntuvasti muuttuu. Toiselle se näyttäytyy luonnollisena, huomaamattomana jatkumona prosessille, jota vanhenemiseksi kutsutaan. Ajalle on ominaista houkutus taistella ikääntymistä vastaan ulkoisin keinoin. Vanhenemisen merkkejä korjaillaan tai vastustetaan näkyvästi ja kuuluvasti uhmaten kuin teini-ikäinen aikuistumista. Kuvitellaan, että siirtymän voi häivyttää kiihdyttämällä vauhtia ja lisäämällä volyymia elämään.

Isänpäivän perhekahveilla pojanpoika kysyi minulta asiallisesti: oletko sinä jo vanhus? – En minä tunne vielä olevani vanhus. – Mikä tunnet olevasi? Ikääntyväkö? – Vanha. – Milloin ihminen on vanhus? – Virallisesti kaiketi yli 80 tai 85. – Riippuu varmaan myös miltä itsestä tuntuu? – Niin. – Sitten jatkan: Sinä täytit äskettäin 15, mikä sinä itse tunnet olevasi? – Nuori, aikuiseksi on vielä matkaa. – Lähtöhalauksessa kysyn hiljaa Murulta, mikä hän tuntee olevansa, kun on nyt 12. – Lapsi, hän kuiskaa takaisin.

Ajattelen miten ihanaa, että lapsi saa rauhassa olla Lapsi, ja nuori voi olla yksinkertaisesti Nuori, kun se itsestä tuntuu oikeimmalta. On myös ihanaa, että saa itse olla rauhassa Vanha ja vanheta lisää omaan tahtiinsa.

Luin aiheesta kirjan:  *Raili Gothoni; Vanhimmaksi sukupolveksi, Kirjapaja 2007