Aamulla satoi ropisten. Tulimme ajoissa terveyskeskukseen varatulle rokotusajalle. Ällistys oli suuri, kun ovikatoksen alle oli ahtautunut useita kymmeniä odottajia, joilla kaikilla oli aika varattuna viiden minuutin välein. Miksi ihmisiä ei päästetty sisälle, odotusaula oli aivan tyhjänä? Osa oli myös saanut virheellisen paikkatiedon, ja löytänyt sieltä ovesta lapun: menkää terveyskeskukseen. Vastaanottaja koetti lukea listasta nimiä (katoksessa ei ollut valoja) ja päästää ihmisiä sisälle listan mukaan. Pääsimme sisälle vain kymmenen minuuttia myöhässä ajastamme.

Iltapäivällä venytettiin pöytää, että saatiin koko perhe mahtumaan sen ääreen. Vaarin toivekakku oli Sacher, josta seurasi, että lapsenlapsille oli varattu jäätelöä. Meidän perheen keskustelu on yhtä hulabaloota, puhutaan ristiin rastiin yli pöydän ja kovaäänisimmät voittaa skaban. Ajattelin, että jos olisin jaksanut voittaa hulabaloon, olisin kertonut, että minun isäni oli hyvä ihminen, perheen ja yhteisönsäkin arvostama. Ajattelen myös, että puolisoni on ollut hyvä isä pojillemme. Nyt näyttää, että pojista on kehkeytynyt hyviä isiä omalle perheelleen. Olen kiitollinen. Ehkä saan sen joskus sanottuakin.

Ei ollut ehkä kovin hyvä idea ottaa rokotusaika isänpäivän aamuksi. Ilmeni, että ennen kuin viimeiset pienet hulabaloojuhlijat poistuivat kotiin päin isänsä kera, meiltä oli jo virta vähissä. Olkavarsia kuumotteli, päätä vihloi ja väsymys kaatui ylle kuin paksu sumu. Tällä kertaa unohtunut esine oli pikku reppu, jossa oli varavaippa ja vesipullo. Se oli ollut piiloleikissä mukana.