Käveltiin kotikaupungin keskustassa, mikä on meille sinänsä nykyään harvinaista. Auto näet oli päässyt kesälomareissulle Esikoisen perheen toimesta toisaalle ja meillä oli isoon kauppaan viikonlopun ruokaan liittyviä asioita. Tarjosin Toiselle kesän ekan rommirusinapikarin, jätin hänet kioskille nauttimaan siitä ja kipitin nappikauppaan.

En usko, että juuri monessa pääkaupunkiseudun itsenäisessä pikkukaupungissa on enää näitä käteviä naisia palvelevia liikkeitä. (Tosin itse en kuulu ’käteviin’, mutta tiedän, että sieltä saa kaikkea ja neuvot kaupan päälle.) Tämä kauppa ja sen omistaja ovat olleet paikallaan ainakin sen 44 vuotta, minkä olemme täällä asuneet. Ovella kilahti kello, kun pyyhälsin sisään. ’Moin’ jälkeen omistaja kysyi mitähän saisi olla. – Caprihousujen alkuperäinen, leveä vyötärökuminauha on lopullisesti väsähtänyt ja… – Joo niin niille käy, ennemmin tai myöhemmin, pesukone ja pulverit niitä möyhentää… – niin että tarvitset kuminauhaa. Valinta vaati räknäystä, nimittäin sopivan napakkaa nauhaa on vaikka minkä levyistä. Mittaapa vyötäröltäsi, saat just sopivan pätkän… noin… moni tulee ja ostaa ihan turhaan metrin tai puolitoista ja sitten siitä jää harmillinen pätkä, jolla ei tee mitään.

Alle viiden euron summaa ei niin vain makseta pankkikortilla ja kelläpä nykyään on käteistä. Tempaisin tavaraa pursuvalta tiskiltä ihania nättejä pikku pyykkipoikia mukaan. – Näähän tekee nyt yhteensä melkein kympin, sen kai voi maksaa kortilla? – Ilman muuta. Samalla puhuttiin siitä, miten pikkukaupungin on käymässä, kun keskustan kaunis liiketalo, siinä puoli vuosisataa seissyt, on päätetty purkaa ja tilalle tulee asuintorneja. – Lienee aika lopettaa tää nappikauppa, uusiin liiketiloihin tulee sitten kolminkertaiset vuokrat eikä nykyiset sukupolvet enää ompele, ne vain neuloo.

Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka, eikä maksanut mitään olla samaa mieltä siitä, että ajat eivät ole entisellään, vaan vilkaisu kelloon pani liikettä tossuihin, bussi ei odottaisi. – Jatketaan toiste! – Näin tehdään!