Taannoin, kun elämänsä rataa kiitävä poikasemme puhutteli äitiään ja isäänsä vanhuksiksi, vieraantuminen riipaisi ensi kerran. Ei sitä tunne itseään vanhukseksi kohta virasta eläkkeelle jäätyään. (Hetkinen, hupsista, siitähän jäämisestä on jo hyvinkin 17 vuotta!) Olin saanut muistutuksen kuolevaisuudesta jo työuran loppumetreillä, mutta toipunut kohtuullisessa ajassa. En vain tajunnut, että tapahtuma oli jättänyt jälkensä, minkä läheiset olivat havainneet. Omassa käsityksessä vanhuus ja vanhus ovat eri asioita. Ihmistä voi ajatella vanhukseksi vasta 80 vuoden ylityttyä, ajattelin.

Olimme löytäneet eläkeiän mahdollisuudet harrastaa mieleisiään. Kävimme sinfoniakonserteissa, elokuvakerhossa, kokeilimme senioritanssia ja toimimme erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä vapaaehtoisina kymmenkunta vuotta. Itse kiinnostuin myös opiskelusta ja taiteesta. Koronapandemian myötä muiden vanhenevien tavoin vieraannuimme normaalista elämästä. Olemme saaneet osamme geeniperimänä vanhuuden bonuksista, niinpä rajoitukset oli otettava vakavasti. Elämä pysähtyi ja hiljeni. Voi sanoa sosiaalisen elämän muuttuneen puhelinkeskusteluiksi ja yksittäisiksi kohtaamisiksi siellä täällä.

Päivärytmi muuttui. Kaupassa käytiin aamuvarhain. Iltapäivänokosten ja kävelylenkin jälkeen istahdettiin television ääreen. Aika pian tajuttiin, että Ylen ja BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi ei ollut kiinnostavaa katsottavaa, vaikka oli Areenaa ja monia kanavia. Ehdotin kokeiltavaksi maksullisia ja niin päädyttiin Netflixin ja HBO:n draamojen, elokuvien ja sarjojen pariin. Sunnuntaisin haimme jostakin päin Suomea striimatun messun, mikä päivitti käsitystä kirkkomme seurakuntien ’digiloikan’ tasosta ja messujen monenkirjavuudesta. Naispuheenjohtajien viisikon toiminta sai minut kiinnostumaan myös politiikasta.

Somen seuraaminen ei kiinnosta minua, mutta musiikki! Koin, että konserttien kuunteleminen televisiosta ei ollutkaan samalla tavalla sykähdyttävää kuin konserteissa paikalla ollen. Orkesteri tulee liian lähelle ja kuvaus tarjoaa liikaa yksityiskohtia. Se syö kuuntelukokemuksen intensiteettiä ja yhteisöllinen kokemus jää puuttumaan. Usein levyjen kuuntelusta saa enemmän. Sama seikka paljastui radiomessujen eduksi sunnuntaisin, kunnes huomasin, että niidenkin monenkirjava toteutus alkoi häiritä. Pianon ja erilaisten rytmisoittimien käyttö urkujen sijasta ja keskustelun tuominen osaksi messua vieraannutti.  

Kirjasto ainakin on ennallaan, ajattelin. Poimin uteliaana luettavaa uutuushyllyiltä ja silloin tällöin luen klassikoita uudelleen. On vajaa kymmenen suosikkikirjailijaa, joiden uudet teokset hankin omaan hyllyyni, niistä muutama on runoilijoita. Olen niitä, jotka haluavat lukea itse, pitää kirjaa käsissä ja kääntää sivuja. Vieraantuminen ajatuksista, tarinoista, runoista – myös itse kirjoitetuista – olisi minulle lopullinen vieraantuminen elämästä.