Osa meistä, joiden viimeinen käyttöpäivä on jo ohitettu, ei tunnu ymmärtävän itse, että yhteiskunnan silmissä olemme heti entisiä, kun työpaikan avaimet tai kulkukortit on luovutettu ja palkkatilistä huomattavasti kavennettu elämisen ensimmäinen kustannuserä on rapsahtanut tilille. Onnellinen vanhuus on puhetta, joka saattaa tietysti pitää joidenkin kohdalla jopa paikkansa, mutta monelle jää ylätason hurinaksi. Lääketiede on luvannut ihmisten ’saavuttavan’ täällä vuosisadalla sadan vuoden iän. Sitäkö se onni on? Löytyisipä keinot samaa tahtia ihmiskunnan eliniän nousun kanssa lisääntyvien muistisairauksien ja dementian ehkäisyyn ja hoitoon.

Päättäjät houkuttelevat mieluusti kansalaisia jatkamaan työuraa yli ajan. Tiedetään toki hyvin, että kaikkiin töihin se ei sovellu eikä ole hyvä ratkaisu. Työnantajat eivät myöskään tunnu ilahtuvan niistä puheista. Ei ole pitkä aika siitä, kun pikemminkin pidettiin viimeiseen asti huolta, että ajoittaiset yyteet noteerasivat viimeisten käyttövuosien lähestymisen hyvissä ajoin irtisanomalla ikääntyvät taloudellisin ja tuotannollisin syin perusteltuna. Sekin on tiedossa miten paljon on uupumusta työelämässä, joka puristaa tehot tekijöistä viimeiseen tippaan asti. Kaikille ei riitä ymmärrys myöntää taistelutta edes perusteltua sairauseläkettä.

Sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien peruskokemus elämästä on taistelu. On ponnisteltu läpi elämän omasta paikasta taistellen. Meitä on ollut aina liikaa: oppikouluun, korkeakouluihin ja ammattikoulutukseen sekä työpaikkoihin. Nyt loppusuoralla tulee vastaan vielä taistelu vanhuuden turvasta. Viimeiseen asti on sinniteltävä omin voimin, koska vaihtoehtoja on vähän ja kaikille ei riitä mitään niistä. Nyt eläkeläiset niputetaan ja pisteytetään jonoihin ja unohdetaan sinne. Kuolema saa korjata kotoa, kun voimat loppuvat. Kiitos elämästä yhteiskunta. Olemme kiitollisia, että korjaat meidät kotoa viimeistään hajun perusteella ja kaivat kuopan tuhkille. Niin – ja etsit maksajan, toki, ettei valtio velkaannu enää enempää meidän takiamme.