Yöt ovat toisinaan yhtä myllerrystä. Unia, unia. Rakastan maanantaiaamujen pienesti pilveilevää arkivaloa,  selkeyttä, kun talo, piha ja katukin ovat hiljaisia, ja päivä ei ole vielä päässyt vauhtiin. Yöllä on ihmisten elämässä omat maisemansa, omat tarinansa, joissa kokemusten keitos kuplii unina.

Jotain kevätsilmuja on mieleeni puhjennut, kun ryhdyin oikein laittamaan ruokaa. Kaivelin muististani stroganoffin tuoksuja ja makuja. Olin ennakoinut, jääkaapissa oli naudanlihaa kuutioina, venäläisiä suolakurkkuja ja ruokakermaa. Perunalaatikossa on aina puikuloita, jotka kypsyvät nopeasti ja ovat herkullisia kuorineen. Parasta arkiviikon alkuun.

Muistelin, että usein tähän aikaan jäät lähtevät vesistä. Alkoi kovasti kutkuttaa  ajelu järven ympäri ja Rantatietä, pysähtyä kahvikorin kera Halosennniemeen nauttimaan kaikin aistein keväästä. Järvi kimalteli, sinivuokot, valkovuokot ja scillat kurkkivat vihreästä matosta. Järveltä henkäili viileä tuulenhenki, ja peipposet lauloivat niin. 

Kotipihaan tullessa havaitsin varpusen löytäneen orapihlaja-aidan pätkän pihaparkin reunalta. Siinä se istui ja hilisi hiljaista lauluaan kuin vastauksena kaipaukseeni.