Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.

Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.