Kaksi viikkoa kauhua ja tuhoa on vierinyt historiaan odotellessa, että jotain tapahtuisi, mikä pysäyttäisi mielettömyydessään ja järkyttävyydessään monen kestokynnyksen ylittäneen sodan. Ukrainassa naiset ja lapset pakenevat, miehet yrittävät puolustaa kotimaataan. Ympärillä Euroopan rauhan aikaan jo asettuneet maat ovat shokissa, avuttomuus huutaa taivaisiin asti. Eikö rauhalla ei ole keinoja sotaa vastaan? Miten voi olla, että kukaan ei kykene tekemään mitään?
Jokainen yritys on tärkeä, yritys puhua, yritys sopia tulitauosta, yritys vedota, yritys tukea maataan ja vapauttaan puolustavia ukrainalaisia. Eikö juuri meidän historiamme perusteella pitäisi ymmärtää miltä tuntuu olla yksinään sodan armoilla? Sitäkö tässä odotellaan, että sotahullujen suuruudenunelmat täyttyvät viimeistä piirtoa myöten. Ja veri virtaa.
Ydinaseuhka ja sodan laajeneminen ovat vahva este sotakumppaniksi ryhtymiselle. Sama koskisi meitäkin.
Kommentin jätti Annikki · lauantaina 12. maaliskuuta @ 07:29
Jos kyettäisiin sopimaan EU:ssa jotain muutakin yhteistä kuin pakotteet ja ylijäämäasevienti – ei Venäjä jokaiseen EU-maahan voisi samaan aikaan hyökätä. Yhdysvallatkin on kyennyt osallistumaan Irakin, Libyan ja Syyrian sotiin – Vietnamista puhumattakaan, kun on omat intressit olleet vaarassa. Mutta maailmansotahan siitä syttyisi, arvellaan, siksi ei – kun ei ole kyseessä nyt oma intressi. Suomesta liittyi sentään muutama rohkea mies puolustamaan ukrainalaisia.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 13. maaliskuuta @ 17:30
Kyllä Ukrainan asia on ihan kirjaimellisesti meidän!
Kommentin jätti Oili · sunnuntaina 13. maaliskuuta @ 22:42
Humanitääristä vastuuta avuntarpeessa olevien kohdalla ei voi politisoida pois!
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 14. maaliskuuta @ 17:20