Lempeää pilviharmaata, pisarain kodikasta ropinaa. Sade tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Saa vain laatia ruuan uuniin kypsymään ja radiokirkon kuunneltuaan kääriytyä tutkimaan Hesarin kulttuurisivuja, joissa sunnuntaina on uutuuskirjojen esittelyjä ja matkansa päähän päässeiden hyvästejä.

Ajatus viivähtää omien rakkaiden luona; korvaamattoman puolison, jonka kanssa voi jakaa nämä hiljenevät vuodet; esikoisen, joka täytti jo nelosella alkavia vuosia ja ponnistelee musiikkipedagogina kiitollisena kulttuuritapahtumien avautumisesta sekä hänen rakkaastaan ja lapsenlapsistamme; kuopuksen, joka toimii it-alan töissä ja kantaa vastuuta perheestään puolisona ja pienten tyttöjensä isänä.

Iloitsen myös lämpimästä suhteesta veljeen ja puolisoonsa Lapsuusmaillamme sekä kummipoikaan, joka elämänsä keskipäivässä ahertaa sukutilaa viljellen, ja monta muuta tärkeää tointa ohessa hoitaen. Veljen perhe lapsenlapsineen on sitä verkostoa, jonka arvon ymmärrän ja haluaa säilyttää yhteyden hyvänä niin kauan kuin minusta riippuu.

Tunnen suurta iloa myös eri elämänvaiheissa syntyneistä ystävyyssuhteista. Koetan omalta osaltani pitää yhteyttä yllä ajankohtaisista riippumatta. Tulee vääjäämättä sekin aika, että ystäväpiiri pienenee luonnollisista syistä. Ystävyydessä on myös piirejä, joiden suppeus tai laajuus kertoo miten tiivistä ja monipuolista yhteyttä pidetään. Lähintä piiriä ovat ne ystävät, joihin yhdistävät erityiset yhteiset kokemukset ja vuosikymmenten hioma luottamus. On myös ystäväpiiriä, johon liittyminen ja etääntyminen on väljempää, mutta yhtä tärkeää ja arvokasta.

Sade kutsui nämä mietteet nyt tähän. Kiitollisuus täyttää mielen. ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon…”