Taas on yksi viikko kulkeutunut lopuilleen, kevät edennyt sekä ’keikkunut’. Remontin jälkityöt on saatu pisteeseen, jossa kehtaisi kutsua ystävänkin ovelta peremmälle tapaamisen tuokioksi, jos olisi ketä kutsua.

Omat voimat ja Toisen ryydyttäneitä ponnisteluja summatessa on mielessä herännyt yksinkertainen kysymys: milloin me vanhenimme? Ensin korona hiljensi meidän sosiaalisen elämämme ja pakotti olemaan aloillaan. Siitä seurasi varovaisuus, lapsenlapsi-ikävä ja aikuisten kontaktien kaipaus, lopulta alituinen alakulo. Mikä tahansa kontakti on tuonut tervetulleen tuulahduksen elämästä, jota joskus elimme. Osasin mielestäni arvostaa yhteyttä ystäviin, sukulaisiin ja siihen sosieteettiin, jonka olen omakseni kokenut. Kuvittelin jopa olevani ihminen, joka saa helposti ideoita ja lähtee niiden mukana kevyesti matkaan. Mitä sille minulle tapahtui?

Esikoislapsenlapsi, kruununprinssimme, pojanpoika, jolla on lahjakkuutta, tekee tulevaisuuteen tähtääviä ratkaisuja elämässään. Pojantytär, tuo iloa soliseva kevätpuro ja kaikkiin puiston puihin kiipeävä villikko, täyttää pian kymmenen vuotta. Menetimme heidän lapsuudestaan reilun vuoden. Toinen pieni pojantytär kasvaa salaa isosiskoksi, pelkäämme, että hän on jo unohtanut meidät. Mitä on tapahtunut omille pojillemme tällä välin? Elämä ei odota, se hyrrää eteen päin. Eikä kaikkea voi striimata.