Bo Carpelan (1926-2011) oli lähes vuosisataisihminen. Hänen ensimmäinen runoteoksensa julkaistiin 1946 jo filosofian ylioppilaana. Filosofian tohtoriksi väitelleen Carpelanin elämänmittainen kirjailijanura kulki kirjallisuusarvostelijana, taiteilijaprofessorina ja apulaiskirjastonjohtajana toiminnan kanssa rinnan. Ruotsinkielisenä hän teki myös käännöksiä suomesta ruotsiksi. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (runoja, proosaa, lastenkirjallisuutta) on myös runsaasti palkittua, mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnon hän sai kahdesti. Minulle Carpelan oli ennen muuta runoilija ja hienovireinen filosofi. Erityisesti hänen vanhuuden runonsa ovat täynnä syvää, tyyntyneen ihmisen viisautta. Kirjailijan elämäntyö on siitä kiitollista, että se jää elämään.
Kesän varjot, Bo Carpelan, suom. Oili Suominen, Otava, 2005
Kesän varjot on kutkuttavan erilainen lukukokemus. Teksti on oikeastaan runoa, eräällä tavalla aineetonta kuin usvaa, josta ei synny selkeitä mielikuvia, mutta jonka aistii väkevimmin tunnelmina. Kaikki tapahtuu ei-ajassa kuin veteen putoavan pisaran matkaan lähettämin sisäkkäisin kehin, joissa muistot lipuvat äänettömästi kuin vene sumussa. Kirjan maailma hulmuaa harsomaisena, läpinäkyvänä ja ihmiset liikahtelevat siinä kuin varjo-olennot. Tarinan henkilöillä ei ole ikää eikä hahmoa, osa on jo vainajien heimoa. Suhteet alkavat lopusta, etenevät alkuun ja palaavat takaisin. Ilmapiirissä tuntuu kesän himmeä tuoksu ja on kuin kaukaa kuuluisi vaimeita ukkosen jyrähdyksiä. Luettuaan ei osaa sanoa täsmällisesti mistä kirja kertoi, kuka oikeastaan oli kokija, päähenkilö. On vain kuin olisi saanut paljon sellaista, mikä on vasta tulossa tietoisuuteen, uudestaan tai ensi kertaa – ollut kauan sitten, unohtunut, välähtää esiin hetkeksi.
(Kolmas Huone 12.1.2006)
Kysy onko tieto kärsimyksestä
mahdollinen ilman kärsimystä, käden
liikkeet tomua? Kuka minussa
vastaa kun vastaus sammuu kuin
liekki tuulessa; minä vain ajaudun
kohti varmuutta, raskasta kuin ääni
joka hamuilee silmääni.
Se sulkee suuni pimeällä kädellään.
*Valitut runot 1946-83
Miten huone pimenee niin nopeasti,
niinkö lyhyt on tie, jota kuljin niin pitkään
ja näin isän itsessäni, niin hän istui
ja päivät vaipuvat, ovat poissa.
1966
Syksy on minun vuodenaikani.
Selkeät päivät, ja hämäränharmaat,
vettä valuvat tiet,
lauha utu.
Eivät vaadi mitään, eivät lupaa liikoja.
Silti: lehdiltä, joita poltetaan, nousee ruumiin haju,
heinistä mätänemisen,
savesta jään,
suurissa tuulissa on käärinliinojen ja purjeitten
tyhjyys.
Kaikki kuollut, kaikki sammuva, kaikki rauha:
niin kuin varjo
tai kiiltäväksi hiottu kivi yli kesäkuun päivien?
Lähde, 1973
Nuorempana minä etsin vastauksia kysymyksiin.
Yksi vastaus oli hiljaisuus, jos kuuntelin,
kuulin kun kävi tuuli, kävi ovi.
Ihmisiä tuli ja meni, tuntematon
ilahdutti minua, unohtui nopeasti,
sekä ilo että yllätys, totunnaiset.
Nyt olen alkanut puhua itsekseni
kuin tahtoisin oppia tuntemaan tämän joka puhuu
ja niin hatarasti kuuntelee, ajatuksissaan.
Jotkut sanat painautuivat minuun kiinni
kuin etsien suojaa, joltakin jota oli
liian vaikea nähdä. Kirjoitin muistiin.
Tämän ne minulle opettivat, sanat joita tuli:
jäähyväiset ovat osana kaikessa mikä elää
ja, kun olen voimakkaimmin uneksinut,
kotiinpaluu.
Vuodet kuin lehdet, 1989
Jos vain, rajalla,
saisin mukaani kirkkaasti piirtyvän
todenmukaisen kuvan toisesta maasta,
vuoresta, metsästä, hänestä, joka hymyillen
käy vastaan, niin kuin kaikki
olisi hakeutunut tähän kotiintuloon.
Gramina, 2010
Jos vaikka vuoret minuun vajoaisivat,
ja puiden varjoon peittyisivät
tuomen tuoksu ja lämpimien päivien hunajaa
ympäröivä lehmuksen leikki, mehiläisten
laulu ja kesäkuun kirkkaus – jos kaikki tämä
muuttuisi yöksi, katseeni kuitenkin hakisi
taivaanholvia ja ruohoa,
sydän hakisi runon kirkasta tähteä
ja sanoja, jotka jokaisen aamunsarastuksen hiljaisuudessa
kantavat kaipauksen hohdetta
ja tavoitetta voittaa kuolema
kutsuen: tulkoon valo.
Yötä vasten, 2013