Nalle Paksuli ja Jänö Pitkäkorva tallustivat toisena iltana lumisen metsän poikki vuorelle. Molemmilla oli lahjapaketti kainalossaan, Pitkäkorvalla Nallelle tarkoitettu ja Nallella Jänön paketti. Vuorelta oli hyvä katsella alas laaksoon ja tarkkailla ihmisten hyörinää kaupungissaan. Mutta mitä ihmettä! Kaupunki näytti aivan hiljaiselta, ketään ei kulkenut kaduilla eikä kuulunut tavallista autojen pörinää. Pitkäkorva oli kuullut huhuja, että kaupungissa liikkui joku outo viruskissa, joka sairastutti ihmisiä. Varmaan ihmiset ovat nyt varuillaan ja pysyttelevät kotonaan, ystävykset tuumivat. – Ehkä meidänkin on parasta pysytellä kauempana metsässä, jos se viruskissa on kovin hokselias ja käy puraisemassa meitäkin.

Nalle antoi paketin Jänölle ja Jänö antoi paketin Nallelle, ja molemmat tulivat niin iloisiksi ihan tassun kynsiä ja viimeistä viiksikarvaa myöten. Ai mitäkö pakettien sisällä oli? Oikeastaan meidän ei tarvitse tietää. Koko lahjajutun clou (ransk.) eli idea onkin ehkä siinä, että miettii sitä toista, mistä se tykkää, mitä se tarvitsee tai mistä yllättyy iloisesti. Eikä mieti aina ja koko ajan itseään.