Lähdimme eilen käymään Tädin luona mukanamme juhannuskukka, jäätelöpakkaus ja mansikoita. Täti otti vastahakoisesti meidät vastaan. Kolme kertaa päivässä käyvät kotihoitajat ovat selvästi hermostuttaneet häntä. – Käyvät vain katsomassa satunko olemaan kotona. (Täti ei muista, että hänellä ei ole enää avainta.) Kyselen, onko ateriapalvelu tuonut ruuan tänään. Täti ei muista, ei sitäkään onko syönyt. Pöydällä on kansiollinen selostusta siitä mitä ’kotikuntoutusyksikön’ palvelut sisältävät ja mitä ei ja mitä palvelu maksaa. Meille on kerrottu, että hoitaja jättää kansioon merkinnän joka käynnistä. Kansion käyntilomakkeessa ei ole ainoatakaan merkintää. Kaksikymmentä yli kahden ovesta tulee yksi hoitaja ja tervehtii iloisesti Tätiä, sitten meitäkin. Hän ei ole tietoinen merkitsemisasiasta. Tarkistamme yhdessä jääkaapin, se on lähes tyhjä, mutta on siellä hiukan sen näköistä valmisruokaa, joka on päivän ruokalistassa. Ilmeisesti Täti on siis saanut aterian ja syönyt. Hoitaja lähtee, viiden minuutin käynti ei sisältänyt muuta. Minusta Täti näyttää taas kutistuneen sitten kahden viikon takaisen tapaamisen sairaalaosastolla. Todennäköisesti Täti ei muista juoda, vaikka kotihoitaja ehkä käydessään muistuttaa. Kaikki tärkeät asiat puhutaan moneen kertaan ja kohta Täti kysyy taas samaa. Listaan kauppakassipalvelua varten, minkälaista aamu- ja iltapalaa Täti mieluiten söisi. Täti allekirjoittaa apteekkia varten hoitajan jättämän lapun lääketilin avaamiseksi. Tili tarvitaan, että hoitaja voi hakea lisää lääkkeitä, kun entiset loppuvat, ja apteekki voi laskuttaa omaista, joka raha-asioita hoitaa. Käymme kotimatkalla apteekissa hoitamassa tiliasiaa. Saamme lisää lappuja. Huoh. – Tänään hoitaja soittaa ja kertoo, että tädille pitäisi hankkia paikka kuukauden päästä alkavan putkiremontin ajaksi. (Mitä, meidänkö se pitää hoitaa?) Puhelimesta kuulee, että Täti sanoo taustalla: – minä en lähde kotoani minnekään.  – Näin mennään päivästä toiseen tässä kotihoitosysteemin ihmemaassa.