Pakko todeta, että tämänkaltaisia viikkoja ei enää toivoisi, meidän voimillamme alkaa olla kysymys selviämisestä. Joka päiväksi oli ohjelmaa, sekin, mutta sitten tuli lisäksi ikävä yllätys, joka mullisti koko viikon ja vaikuttaa jatkossakin. Olimme sopineet olevamme Pikkufriidun kavereina, kun äitinsä halusi kokeilla työhön paluuta yhden päivän viikossa. Jaamme päivät toisten isovanhempien kanssa. Esikoinen on Japanissa orkesterin mukana, Kuopus palasi vasta Kaliforniasta työmatkalta ja on ihan jetlaagissa.
Ja sitten se yllätys, jota olemme tienneet jo pelätä pitkään. Täti ei vastannut puhelimeen maanantaina eikä tiistaina. Toinen ajoi taas toiselle puolelle Uuttamaata tarkistamaan mikä on tilanne. Täti löytyi yöpuvussa eteisen lattialta, mahdollisesti matkalla vessaan oli kaatunut eikä ollut päässyt ylös. Hän oli tietysti kuivunut ja sekava, mutta hämärästi tajuissaan. Hätäkeskus lähetti lääkäriambulanssin ja Täti vietiin sairaalan päivystykseen ja sieltä osastolle. Kaikesta avusta tähän asti kieltäytynyt Täti joutuu nyt hyväksymään, että soster-systeemi palauttaa todennäköisesti hänet muistamattomana kotiin ja aloittaa kotihoitajien ravaamisen aamuin ja illoin. Laitospaikkaa on turha toivoa ennen kuin kotihoito on todettu mahdottomaksi.
Lauantai vei Toisesta mehut silmin nähden, kun oli talon talkoopäivä. Minusta ei ollut oikein mihinkään, pelkkä oman huoneiston imurointi valutti hikeä ja pakotti lepäämään välillä. Sitten kuulin, että talkooporukassa oli taas keskusteltu meidän pihapuista, vaahterasta eri toten. Pahoitin mieleni niin, että uhkasin köyttää itseni puuhun kiinni, jos tulevat sitä kaatamaan.
Totta on, jokapäivä emme enää tarvitse ohjelmaa. Päivät kuluvat muutenkin, ja olemme ansainneet ne ilman suoritteita.Varsinkin kun tulee kertomiasi ikäviä asioita, ne kuluttavat voimavaroja. Mutta puut ovat teidän pihassa, voimaantukaa niistä.
Kommentin jätti Pirkko · sunnuntaina 19. toukokuuta @ 10:20
Kiitos, Pirkko! Toivoinkin, että joku ymmärtäisi miltä tuntuu. Ei voi olettaa, että naapurit tajuaisivat minun luontosuhteeni laatua. Koko lapsuuteni ajan meillä oli pihavaahtera ja mitä huterammaksi oma olo käy, sitä enemmän saan puusta voimaa. Voin ymmärtää järkiperusteet, mutta luopumisen kipu ei hevin laannu.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 19. toukokuuta @ 11:19
Voi mikä viikko! Iän myötä ihminen herkistyykin, niin että kaikki tuntuu koko olemuksessa. Minullakin on iso kuusi ja kaksi pihapihlajaa, joita en antaisi pois.
Mikä onni tädille, että auttaja lopulta tuli. Nyt taitaa hänellä ja teillä alkaa vaikein vaihe, se kun kotona ei oikeasti pärjää, mutta mihinkään turvaan ei pääse. Vaikka palvelutaloissa on puutteita, siellä sentään käydään huoneessa monta kertaa päivässä. Muistan tässä tätini viimeisiä vuosia. Voimia teille!
Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 19. toukokuuta @ 12:33
Niin, nämä viime vaiheet. Kunpa Täti jotenkin kykenisi hyväksymään avun varassa olemisen vaiheen elämänsä lopputaipaleella. Me olemme niin sitoutuneet jälkipolvemme avuksi, että tuntuu kuin ei jaksaisi enempää. Koetamme luottaa, että asiat jotenkin järjestyvät.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 19. toukokuuta @ 13:37
Ei sitä ymmärrä miten hiljaa haviseva puu voi häiritä jonkun sielunrauhaa. Me ihmiset kannamme harva se päivä omia roskia poisvietäväksi, lehtipuu vain syystuulten jälkeen tarjoaa muutaman haravanvedon verran lisää. Palaan myöhemmin Tädin kohtaloon, kunhan saadaan tietää, miten hänen hoitonsa järjestyy. Nyt hän on vielä sairaalassa.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 21. toukokuuta @ 20:19