Meillä on tällä hetkellä sukujemme vanhimpina yli 90 vuotiaat tädit, jotka molemmat asuvat yksin huoneistossaan pääkaupunkiseudulla. Setäni leski asuu stadin keskustassa. Olen sedän kuoleman jälkeen soittanut tädille joka joulu. Hän voi ikäisekseen hyvin, on säilyttänyt liikkumiskykynsä ja muistinsa. Tytär soittaa joka päivä, vävy ja tyttären poika käyvät tarvittaessa auttelemassa asioilla käynneissä. Maksullista siivousapua on pari kertaa kuussa. Täti sanoo odottaneensa soittoani, puhumme voinnit ja suvun piirissä vuoden aikana tapahtuneet muutokset. ”Minun ikätovereistani, ystävistäni ja sisaruksistani ei ole enää ketään elossa”, hän sanoo ja jatkaa: ”sen vuoksi tuntuu joskus yksinäiseltä, vaikka mitään hätäähän minulla ei ole. Tytär hakee aina joulun viettoon heille ja tuo kotiin, kun väsyn. Olen ajatellut kuolemaa myönteisenä, se on hyvä asia, tulee jokaiselle ajallaan ja korjaa meidät kyllin eläneet”.

Toisen täti, myös sukunsa vanhin, on elänyt itsellisen elämän. Kun ei ole perhettä, on voinut luoda elämisen ehdot ja tyylin itse. Viisi vuotta sitten 90-vuotispäivän tervehdyskäynnillä kaikki oli vielä näin: ”Kyllä minä pärjään, en tarvitse kenenkään apua, enkä halua, että kukaan puuttuu asioihini. Käyn kirkossa ja joskus kävelyllä. Viihdyn hyvin yksinkin ja haluan olla kotona omissa oloissani”. Täti kertoi silloin tekevänsä ’kuolinsiivousta’, selvittelevänsä papereitaan ja antavansa turhia tavaroita pois. Toinen on silloin tällöin soittanut tädilleen ja vointia kysyessä saanut aina saman vastauksen: ”Ei minua mikään vaivaa, hyvin minä pärjään”. Tänä vuonna täti alkoi unohdella ladata puhelinta. Varatut lääkäriajat jäivät käyttämättä ja peruuttamatta, lääkkeet uusimatta. Toinen sai puhuttua vara-avaimen käyttöönsä, että pääsee tarkistamaan tilanteen, jos puhelin mykistyy. Täti alkoi puhua samoja asioita yhden puhelun aikana. Hänellä alkoi olla epäilyksiä, että hänen kotonaan käydään, kun hän on asioilla. Katsoimme parhaaksi mennä viemään yhdessä joulutervehdystä. Oli aikamoinen järkytys havaita, että täti oli kuihtunut luurangonlaihaksi. Keittiön pöydällä oli lehtikasa, josta löytyi avaamattomia laskuja, osa jo perintätoimistosta. Sillä kertaa murtui pärjäämisdefenssi, täti tajusi, ettei enää hallitse asioitaan. Hän kuulee huonosti, näkee huonosti ja muistaa huonosti. Tuntuu yhä vahvemmin siltä, että täti on päättänyt, ettei halua hoitoa eikä apua, eikä syödä lääkkeitä. – Toinen on hoitanut laskut omalta tililtään, lopettanut lehtitilaukset, kotivakuutuksen ja varannut ajan pankkikäynnille yhdessä tädin kanssa. Joulunpyhien mentyä soitin tädin asuma-alueen Sosterin Senioripalveluun, ja kerroin tilanteesta. Tunsin suurta huojennusta, kun vastassa oli lämmin ihminen, joka kuunteli, otti asiat asioina, antoi hyviä ohjeita ja sanoi kirjaavansa tiedot, että voidaan olla yhteydessä, jos tilanne vielä pahenee. Täti kulkee hiljaista, itsellistä via dolorosaansa, joka nyt on muuttunut yhteiseksi.