Cheek, tuo suomalaisen rap-genren iso-egoisin ja karismaattisin poskisolisti, sofistikoidun hävyttömyyden huipentuma, piti elokuun viimeisenä viikonloppuna kaksi jäähyväiskonserttia nuoruutensa kotikaupungissa Lahdessa. Stadionkonsertit oli jo niin nähty, nyt näyttämönä oli Salpausselän mäkimonttu. Kolmen komean vauhtitornin siluetti hitaasti hämärtyvässä elokuun illassa muodostui aikuiskatsojan mielikuvissa pop-idolin uran ja elämän vertauskuvaksi. Jare Tiihosen elämä, jos kenen, on ollut Äärirajoilla –elämää.

Nelosen taltioima konsertti odotti elisaviihteen uumenissa aikaansa, joka tuli siis minulle vasta eilen, koska halusin katsoa koko konsertin alusta loppuun yhteen kyytiin. Kello oli jo yli yhden yöllä, kun Valot sammuu päätti uran suosituimpien hittien koosteen ja Cheek häipyi ovilavasteiden sulkeutuessa backstagen pimeyteen. Koko megalomaaninen spektaakkeli vaati satojen ihmisten työpanoksen ääni-, valo- ja pyrotekniikan osaajineen, tanssijoineen, taustakuoroineen, orkestereineen ja vierailevine artisteineen.

Yleisöä oli kymmenin tuhansin. Tv-kamera seurasi lavaa lähinnä olleen katsomon eläytymistä tuntikausien musiikkivyöryn kestäessä. Nuoria tyttöjä kiihkein kasvoin, aikuisia naisia unelmoivin silmin, siellä täällä muutama mies, joiden ilmeet eivät paljon kertoneet. Kaikki näyttivät räppäävän mukana, näkyi, että kuunneltu oli, teksti jokaisella mielessä. Jumalten keinu keinutti yleisöäkin. Loppua kohti tytöt jo itkivät toistensa kaulassa ja useat naisetkin pyyhkivät virtoja poskiltaan. Eron haikeus välittyi väkevänä tv-yleisöllekin. Toki shown huippukohdat oli myös tarkoin suunniteltu tunnelman tihentämiseksi loppua kohti.

Miksi tästä kirjoitan? En ole erityisesti pop-musiikista tai artisteista kiinnostunut, enemmänkin erilaisista ilmiöistä. Mietin katsoessani, tuntevatko nämä egosentrikot vastuuta nuoresta yleisöstään, joka tuntikausien myllytyksen jälkeen on joukkopsykoosin partaalla. Cheek on ajan ilmiö Suomessa. Kuka muu muka saisi stadionit ja mäkimontut täyteen kaksi iltaa peräkkäin.