Pissismummolassa on ollu hiljasta. Paitsi tieten iltamyöhäsellä, kun apparaatti näyttää Suomi-poikain kiekon ja mailain kanssa sähläämistä MM-skaboissa. Ei sen puoleen meillä mekkaloida yleisemminkään. Sitäpaitti Poikakaveri on potenut jotain kuumeista miesflunssaa, ja Mummo on helteen jäljiltä yleisheikotuksen vallassa.

Vaan samaan aikaan tapahtuu, että P.Mummo ajautuu törmäyskurssille aifouninsa kera. Apparaatti kieltäytyy yhteistyöstä, kun pitäis säätää kalenteria. Entinen reitti ei toimi. Mummo on koittanut kaikkensa (mikä luultavimmin on vain pahentanut asiaa), puutannu systeemiä, räpeltänyt asetuksissa ja päivityksissä ja aiklaudissa. Mutta kun ei ota eikä anna. Näyttää vuotta 2017, vaikka miten valitsis 2018 toukokuun. Lopulta Mummo antoi ähmäilevän apparaatin Poikakaverin käteen. Jopa tuli koti-insinöörilleki haastetta. Möyri tuntitolkulla niissä samoissa, missä jo Mummoki. – Nyt se toimii, oli lopputulema.

Iltamyöhäsellä P.Mummo ryhtyy toiveikkaana asentamaan sovittuja menoja ja vierailuja kalenteriin. Ei tule mitää. Ei ota eikä anna. Nyt kyllä kiristyy hermo. Apparaatin kalenteri on edelleen sitä mieltä, että vuosi 2017 on elettävä uudestaan. Luoja varjelkoon, se raskain ikinä vuosi.

Aamulla Poikakaveri joutuu ajamaan puolikuntoisena toiseen kaupunkiin, kun yksin asuva kummitäti ei taaskaan vastaa puhelimeen. Sieltä tulee viesti: täti on ok, mutta puhelin on jostain syystä äänettömällä. (Miten täti on saanut sen äänettömälle on samanlainen mysteeri kuin Mummon aifounin kalenteriongelma.) Yhdeksättä vuosikymmentään yksin elelevä täti jäi lankapuhelinaikaan, ei muista, että nykypuhelinta pitää ladata. Tarkistussoitot määräpäivinä tehdään, mutta kun täti ei vastaa, on pakko mennä katsomaan. Muistilaput eivät auta, tilanne toistuu. Palvelutaloista ja kotihoitosysteemeistä ei kärsi puhuakaan. Ei hänellä mitää hätää oo, kun vielä jaksaa rollalla kauppaan ja taksilla takasi. Juuei ole, hätä onki täällä.   

Digiaika ottaa mummoilla ja tädeillä koville.