Eilen tulin taas fysioterapiasta. Terapeuttini Noora on empaattinen ihminen, joka kysyy aina ensin miten viikko on mennyt. Kysymys ei koske vain tehtävänä olleita harjoitteita, hän tarkoittaa elettyä kokonaisuutta. Sanoin, että on ollut hiljaista. Siihen tulivat yllättäen kyyneleet. – Kerro vain, hän sanoi, kun yritin nieleskellä itkunsiemeniä pois. Tajusin, että ystävien surut ja huolekkaat mietteet omasta ja Toisen tulevaisuudesta ovat painaneet mieltä. Lihasten kuntouttamisen lisäksi terapia koskettaa myös tunteita.

Joillakin ihmisillä on luontainen taipumus murehtia edessä päin olevia vaikeuksia meneillään olevien lisäksi. Siihen liittyy vielä ajoittainen suru toisten puolesta ja kanssa heidän suruissaan. Minä kai olen sellainen ihminen. Saan usein muistuttaa itseäni, että en jaksa tämänpäiväistä, jos samalla pyörittelen huolta jo huomisesta ja ylihuomisesta. Ja sitäkin, että ystävällä on ystävän omat huolet, ei niitä voi toinen ottaa pois. Myötätunto riittää, puolin ja toisin, silloin, kun elämä on jaksamista.