Katsoin ystävän vinkistä Ylen ykkösen ohjelman Näkkälä. Ohjelma kertoi sveitsinsaksalaisen opettajan ja kirjailijan Hansin vanhuudesta upeassa alppimaisemassa Emmental-laakson liepeillä olevassa vanhainkodissa. Hans sanoi viihtyvänsä, hoito oli hyvä, mutta kodiksi hän ei sitä tuntenut. Hän kaipasi kotiin Lapin Näkkälään, jossa hän oli asunut 25 vuotta saamelaisen shamaanimiehen, Iisakin kanssa. Hans sai saattajan ja lähti Lappiin, lähes sokea, yli yhdeksänkymppinen mies. Ystävänsä Iisakin luona hän ehti olla vain pari kuukautta, kun tämä kuoli, ja omaiset halusivat myydä talon. Hans sai kodin lappilaisessa perheessä. Hans oli toivonut tuhkansa siroteltavan Keimiötunturille, mikä toteutuikin, kun hänen vuoronsa neljän kuukauden perästä tuli. Hansin erityistä elämäntaivalta kuvannut ohjelma kertoi herkästi elämänmittaisesta ikävästä kodiksi koettuun paikkaan.

Hansin tarina liikutti minua. Mietin, onko minulla sellaista kodiksi koettua paikkaa, jonne haluaisin palata ennen kuolemaani. Ymmärrän, ettei maan päällä kellään ole ikuista kotia. Moni rakas paikka on jo muuttunut vuosien saatossa, itsekin muutun. Kotini on tässä, rakkaan ihmisen vierellä, huomisesta en tiedä.