Paikka on erityinen ja me olemme erityisiä, jotka taas kohtaamme. Viisikymmentäyksi vuotta on opintojemme alkamisesta vierinyt, jotain nuoresta itsestämme on meissä silti yhä. Kymmenet kerrat olemme olleet koolla vuosien mittaan, niinpä emme ole kauaksi erkaantuneet, tuttuus löytyy heti, etsimättä.

Puhutaan kuulumiset, niitä on aina, ja jakaminen ruokkii todellisen yhteyden säilymistä. Elämä on virtaa, kellä on rauhaisa suvantokohta, kellä kosken vuolle tai tyrsky juuri nyt. Olemme samalla vuosikymmenellä, muutama vähän edellä, joku kanssani juhlavuottaan käyden, syyslapset vielä tulollaan. Tästä me puhumme, ja siitä miltä tämä ikä tuntuu. Makeimmat naurut syntyvät nykyään vaivaisuusasteen vertailusta. Parempi vaivoilleen onkin nauraa kuin valitella.

Tulopäivän sää on valoisa ja kiiruhdan kameran kera tallentamaan tuokioita Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen upeilla rantakallioilla ja poluilla. Paikka on minulle rakas, monesti olen täällä retriittiä viettänyt. Tunnen polut ja kalliot, mutta joka kerran näen uusia asioita tutussa maisemassa. Iltaa kohti alkaa ukkosen kumina ja pian sataa railakkaasti. Illalla kappelissa Maisa soittaa kannelta. ”Mun kanteleeni kauniimmin…” Silmäni kostuvat, niin paljon syviä tunteita nousee pintaan.  

Kerromme lapsuusmuistojamme, ja puhumme unelmista, jotka kirjasimme ja suljimme kuoreen seitsemän vuotta sitten nyt avataksemme. Jotkut unelmat ovat toteutuneet, jotkut jääneet ja ehkä jäävätkin haaveiksi. Elämä realisoi toiveet, niinpä se on. Mietin miksi olemme niin erityisiä toisillemme. Olemme ryhmänä kestäneet kilpailun ja esittämisen vaiheet, kukin on kasvanut ihmisenä elämänsä karikoissa ja rohkenee olla sitä mitä on. Se on arvokkainta.