Beethovenin seitsemännen uljaat sävelkulut vielä mielessä aaltoillen ajelimme Toisen kanssa keskustasta kotiin päin iltamyöhällä. Katkeamaton autovirta vyöryi kohti moottoritien alkua. Arabian risteyksessä kyyhötti mies maassa ratikkakiskoilla. – Pysäytä! Toinen kurvasi auton jalkakäytävälle, juoksin siitä yli ajoradan. Samaan aikaan suojatietä tuli puolenkymmentä nuorta ihmistä, joista yksi tyttö pysähtyi avuksi. Yhdessä nostimme miehen ylös ja talutimme pois raiteilta. Jalkakäytävällä mies horjui kaiteeseen nojaten tukevassa humalassa, kasvot mustelmilla, vaatteet likaisina, kassissa kissa – kyllä, kissa! Jututimme miestä, selvisi, että hän voisi mennä kotiin taksilla, rahaa oli sen verran. Toinen soitti taksia, tyttö moikkasi ja lähti siitä bussiin. Minä: – Miksi sä siinä raiteilla makasit? Mies: – Huippasi. Kuule, olen käynyt kotona kolme kertaa tänä vuonna. Minä: – Ketä sulla siellä kotona on? – On siellä vaimo. Pitää viedä kissa kotiin.
Voisi olla melkein aprillipila, mutta ei taida olla. Mutta elämä on.
Kommentin jätti erakko · lauantaina 2. huhtikuuta @ 00:10
Hyvän työn teit, ilmeisesti kuin automaattisesti juoksit apuun! Sellaista pelastajaa ei osunut sen perheenisän kohdalle, joka kotipaikkakuntani keskustassa kaatui polkupyörällä liukkaalla kelillä eikä päässyt ylös. Nuori tyttö osui paikalle ja ajoi yli. Oli pimeätä. Tuli orpoja ja yliajajalle ikuinen ongelma. Että kiitos sinulle!
Kommentin jätti Annikki · lauantaina 2. huhtikuuta @ 17:39
Aprillinpäivän postaus kyllä, muttei mikään pila. Koskaan ei tiedä, mitä kenelläkin on kassissaan, vai mitä.
*
Annikki, tajusit oikein, se tuli ihan ydinjatkeelta yhtään miettimättä, että pitää mennä kiskomaan tuo ihminen pois raiteilta. Ajattelen aina, kun olen jonkun humalaisen avuksi mennyt, että voi olla sairauskohtauskin, ikinä ei tiedä, ja joka tapauksessa hän on ihminen niin kuin me muutkin.
Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 2. huhtikuuta @ 21:57