Kirsti Simonsuuri; Ihmiset ja jumalat Myytit ja mytologiat Kirjayhtymä 1996 (2.p.)
Tämän kiinnostavan tieto-opuksen poimin lempidivaristani Yrjönkadulta taannoin. Olen sitten viettänyt lukuisia tuokioita mielenkiintoisen aiheen syövereissä. Simonsuuri on minulle ennestään tuttu vain runoteoksistaan. Kirjailija on Cambridgessä filosofian tohtoriksi väitellyt antiikin kirjallisuuden tutkija ja luotaa mytologiaa ja tarustoja luotettavasti ja akateemiseen koukerointiin lankeamatta.
*
Paula Hahtola; Aita Atena 2013
Hahtola on -37 syntynyt tamperelainen kirjailija, jonka esikoisromaani Salpalinja voitti v. 2008 Atenan ja Parnasson proosakilpailun. Aita kertoo tarinan Saksassa asuvasta kuusikymppisestä, eronneesta sairaanhoitajasta, jonka elämänkäänteitä ja miessuhteita romaani kuvaa. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen, erityisesti saksalaista parisuhde-elämää ja naapuruutta kuvatessaan Hahtola onnistuu, mutta tarinan peruskuvio sinänsä ei yllätä. Hahtolan tyyli on hiukan yksitotinen, lukija tekee havainnon, että kieli on puisevahkoa, elävyyttä puuttuu.
*
Claes Andersson; Oton elämä WSOY 2011
Aikalaisromaaniksi määritelty kertomus Oton elämästä. Otto on – kuinka ollakaan – ikääntynyt mies, kirjailija, jazzpianisti ja entinen poliitikko. Lukemisen edetessä lukija miltei unohtaa Oton ja kysyy pian kuka tämä Otto on, kirjahan kertoo psykiatrista ja entisestä vasemmistoministeristä. Otto tavallaan häipyy sivupersoonaksi omassa tarinassaan. Tämäkö siis on aikalaisromaani ? Tapahtumat ovat tuttuja, vanhan kertausta. Yksityisempi puoli Oton elämää voi tietysti olla fiktiivistä, mutta kovin on itseä ruoskivaa eikä sellaisena jaksanut oikein kannatella mielenkiintoa.
*
Miina Supinen; Säde WSOY 2013
Nuori yhteiskuntatieteen maisteri ja kirjailija Miina Supinen (s.-76) on uusi ja erilainen tuttavuus lukemistossani. Hänen viimeisin romaaninsa sukeltaa metsäkansaan ja muinaisjumaluuksiin uskovien piiriin, jonka joukossa Säde liikuskelee suvereenisti vanhemman tuttavuutensa arkeologi Vicin silmin nähtynä. Supinen kuvaa uskottavasti muinaisjumaliin uskovaisten joukkoa, jota johtaa karismaattinen naishahmo Voula eikä porukasta hörhöjäkään puutu. Säde on tarinan keskushenkilö, joka rimpuilee kahden miehen kanssa kolmiosuhteessa, mikä ratkeaa lopulta yllättävällä tavalla. – Supisen kirjoitustyyli on melko toteavaa, mutta huidellessaan omituisten ihmistensä piiirissä tarina onnistuu olemaan hauskakin.
*
Outi Pakkanen; Toinen kerros Otava 2012
Enpä ole Outia P:ta lukenutkan ennemmin (Jukkaa kyllä). Kustantajan markkinointi lainaa Hämeen Kansan kritiikkiä: ”Pakkanen osaa hyvän dekkarin kudelmat.” Jos siis tämmöinen on hyvän dekkarin kudelmaa, ei ihme, että dekkarit eivät ole mielilukemistoani. Tyyli on arkista, vähän tympeää, eikä ’kudelma’ saa kihelmöimään minkäänlaista jännitystä. Lukija tarpoo haukotellen tavallisten ihmisten omituisissa suhdekiemuroissa. Minusta hyvä dekkari saisi mielellään temmata lukijan mukaan heti kohta ja kiristää otetta pitkin matkaa eikä – kuten tässä – vasta viimeisessä luvussa. Omituisesti dekkari tarjoaa vielä murhaajan paljastettuaan seitsemän ruokareseptiä. Ruuat ovat päähenkilön bravuureita ja ehkä ne maistuvat lukijallekin, jos jaksaa vaivautua kokeilemaan.
*
Riikka Pulkkinen; Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän Otava 2014
Sattumoisin kysäisin kirjastotyöläiseltä viimeksi käydessäni: mitä on chick lit? Hän ei tiennyt, sanoi olevansa tietokirjaosaston vastuuhenkilö. Toinen osasi kertoa, että varsinaiset romantiikkakirjoiksi luokitellut ovat perinteistä kamaa, chick lit taas on romantiikan alalaji, jossa päähenkilö on moderni, urbaani nuori nainen. Lukiessani tätä Pulkkisen uutuuskirjaa tajusin saman tien, että tämä nyt sitten varmaan on sitä chick lit -kirjallisuutta. Oli mitä oli, mutta hauska sitä oli lukea. Pulkkinen on erinomainen kirjoittaja ja onnistuu mainiosti kepeän parodian tyylilajissa nuoren naisen ihmissuhdeviidakossa samoillessaan. – Vaikken perinteistä romantiikkaa jaksakaan, tämä sopii mummoikäisellekin mielenvirkistykseksi. Viihtyisää luettavaa!
*
Anne-Maria Latikka; Tuulensuoja novelleja WSOY 2013
Latikka on syvällisesti alan ihminen, psykologian maisteri, kirjallisuudentukija ja kustannustoimittajakin. Jos jotain kompetenssia kirjailijalta odottaa, niin tässä sitä pitäisi olla. Kirjailijuus on tietysti vielä muutakin: pitää olla sanottavaa ja se pitäisi osata sanoa hyvin. Latikka on semmoinen kirjailija. Novellit ovat teknisesti puhtaita, porautuvat syvälle ihmismielen syövereihin, näyttävät tuoreita näkökulmia ja kelluttavat niin halutessa kevyesti pinnallakin. – Novellien ystävälle kirja on löytö.
*
Tiina Raevaara; Laukaisu Paasilinna 2014
Raevaaran uusin, 120-sivuinen pienoisromaani on oikeastaan uutisoitujen perhesurmien kertauskurssi. Kirjailija on sommitellut yhden mahdollisen perhetarinan, joka päättyy laukaukseen. Tarinassa ei sinänsä ole mitään erikoista, pikemminkin se tuntuu kovin tavanomaiselta umpikujamaisine perhetilanteineen. Kun yksi yrittää epärealistista ratkaisua, toinen provosoituu toteuttamaan ilmassa leijuneen uhan. – Tarina on synkkä, lopun vääjäämättömyys on koko ajan läsnä. Lukijan onneksi tarinaa ei pitkitetä, se etenee sujuvasti ja määrätietoisesti ratkaisuaan kohti.
*
Jonathan Carrol; Valkoiset omenat suom. Laura Lahdensuu Loki-Kirjat 2006
Maagis-realistisessa unimaailmassa seikkailu ei taida olla minun juttuni – ei ainakaan tällä tyylillä. Carrolin ’aikuisten satukirjaksi’ luonnehdittu opus jäi kesken, tarina alkoi tympiä kohta alkuunsa enkä halunnut tuhlata lukuaikaa moiseen. Yrittäköön ketä kiinnostaa.
*
Miki Liukkonen; Lapset auringon alla WSOY 2013
Kirjailija on julkaissut aiemmin runoja, voittanut J.H. Erkon palkinnonkin. Miten häneltä käy proosa? No, kyllähän se Liukkoselta käy. Tarinan kieputus onnistuu siihen malliin, että lukija pysyy hyvin hereillä kaikki neljä ja puoli sataa tiheäpränttistä sivua. Outoja henkilöitä riittää outoihin yhteyksiin ajatumaan ja saamaan aikaan outoja juttuja. Ei huono, sanoisi itsekin outo kriitikkopersoona. Tavislukijatar pyörittelee silmiään, mutta raahautuu messissä.
**
Runoja
Vaahterat palavat, Nykymarilaisen naislyriikan antologia suom. Leena Laulajainen – Svetlana Hämäläinen Edico Oy 2009
Olipa antoisaa ja mielenkiintoista tutustua marilaisrunoilijoiden teksteihin. Niistä käy ilmi kulttuurisia seikkoja, kuten luonnonuskonto uhrilehtoineen ja perjantain pyhittäminen. Marilaisille metsä on hyvin tärkeä elementti. ”Kasakki ylistää arojaan, gruusialainen vuoriaan. Minulle metsä on sävel rakkaan Marinmaan.” (Svetlana Esaulova) Omintakeisen kansan luonne ja kulttuurin kuva välittyy runoista hienosti. – Raikkaasti erilaista!
*
Martta Rossi; Pimeää päin kesä sydämessä Ntamo 2013
Huomatkaa, Martta Rossi on syntynyt 1929 ja julkaisi esikoiskokoelmansa 2011. Upoksissa pilvet oli sekä arvostelu- että myyntimenestys. Tämä toinen kokoelma on kypsää, läpikuultavan kauniiksi hioutunutta runoa. Hämmästyin tasoa – siksi nimenomaan, että Rossin runot ovat tulleet julki vasta myöhäisellä iällä. Niistä näkyy aidon runoilijan ote sanottavaansa. – Kiitos runoilijalle ja kustantajalle, että nämä runot eivät ole jääneet pöytälaatikkoon. Mikä elämänviisaus runoissa tuleekaan lukijan ulottuville. Suosittelen runouden ystävälle!
**