Katupappilavuorossa tänään. Tuttuja kävijöitä, tunnelma leppeä ja kevyt.   – ”Ei kai tämä ny ole sitä kuuluisaa vanahuutta”, tuumasi Mies, 85 v, kolotuksistaan.  – ”Ei sentäs. Pakkanen kolottaa, vaik ei olsi vanahakaan”, siihen toinen kasikymppinen. Yksimielisiä oltiin siitä, että pakkanen puree, mutta paree se talvi on kuin syyspimeät.

Kun läheisen alakoulun päivä loppui, tupaan pelmahti kahdeksan pikku poikaa. Kaakao ja keksit maistuivat. Pojat istahtivat sivummalle pelaamaan uunoa, olivat siististi ja hissukseen. Kysyin tutunnäköiseltä vaaleatukkapojalta, oletko sinä R? Oli hän. Kun tuvan aukioloaika täyttyi, ja pojat hankkiutuivat reppuineen lähtemään, R jäi siihen pyörimään. –  Mistä sä tiesit mun nimen, kysyi sitten. – No kun sinä olit meidän perjantaipoika ekaluokalla, muistatko? Isäsi toi sinut meille tunniksi ennen koulua perjantaisin ja me saatettiin sinut sitten kouluun. – Oletko sä se täti, henkäisi R ja kasvot syttyivät ihanaan hymyyn, kun hän muisti. Paras palkinto ikinä mistään vapaaehtoistyössä!