Joulumatkamme ehdoton kohokohta on tässä ja yllättäen. Istumme Tuomiokirkossa (lämpimästi puettuna, viileydessä) jouluaamun messussa. Urut alkavat soida ja niiden riemukas sointi jylisee holveissa, rikkoo uneliaan tunnelmani ihanalla voimalla. Sävelet ovat kuin syntymäriemun julistus: Christ ist geborn! Sivuovesta lähtee kulkue, joka kiertää kirkon takaosaan ja tulee arvokkaasti keskikäytävää kuoriin, piispa kultalameekaavussa hiippoineen ja timantteja välkkyvine sauvoineen, puolitusinaa prelaattia valkeissa pitsikaavuissaan, yksi heistä evankeliumikirjaa kantaen. Pappisjoukon arvokkaimmat istuutuvat kuoriin kahtapuolta piispaa kasvot seurakuntaan päin ja muut sivummalle. Seurakunta istuutuu ja messu alkaa.
Jouluaamun palvelus on oikea juhlamessu! Urkuparvella soittaa orkesteri, kuoro laulaa riemukkaasti latinankielistä messua ja jumalaisen upea sopraanoääni soolo-osia. Musiikki täyttää juhlavana valtavan kirkon ja ravistaa kauneudellaan sielua niin, että silmäni kostuvat. Kun tulee papin osuus, kontrasti on huima: piispa on heiveröinen vanha mies, joka istuu kokoonpainuneena tuolissaan ja nousee vaivalloisesti laulamaan messun vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa. Luterilaiselle katolisen messun kuviot eivät täysin aukene: vaikuttaa lähes koomiselta, kun avustava pappi tuo puolenkymmentä kertaa messun aikana hiipan piispan päähän ja hakee sen välillä pois. Hiipan tilalle laitetaan aina kardinaalinpunainen patalakki pään peitoksi, ja kun hiippa tuodaan paikalleen, patalakki katoaa avustajan haltuun. Piispa pitää saarnan, jonka sanoma jää mysteeriksi, mutta kun messun musiikkiosa taas alkaa, on tunnelma ekstaattinen.
Palveluksen jälkeen joukkomme kokoontuu Tuomiokirkon edustalla lähteäkseen kaupungin vanhimman osan kierrokselle Helmut-nimisen paikallisoppaan johdolla. Opas puhuu saksaa itävaltalaisittain, suurin osa arvokkaasta asiantuntemuksesta menee puluille ja harakoille, kun vielä tuomiokirkon kellot pauhaavat messun päätössoittoa puoli tuntia täysillä siinä vieressä. Upeiden yksityiskohtien historiat ja merkitykset katoavat pauhuun, vaikka suomalainen opas koettaa kääntää tarinoita aina, kun vain saa hetkeksi suunvuoron innokkaalta Helmutilta. Kaupungilla puhaltaa lämmin föhn-tuuli, joka tempoo koristeita, kaataa joulukuusen ja pöyhäyttelee markkinakojujen antimia. Helmut kertoo, että paikalliset sanovat föhn-tuulen edeltävän sadetta.
Kierroksen jälkeen eroamme joukosta ja lähdemme vaeltelemaan kaupungille. Mozart-aukiolle on ilmaantunut hopeanvärisessä peruukissa ja epookkiasussa patsasteleva mies, joka näyttää leijuvan ilmassa. Aukiolla on paljon lapsiperheitä, jotka heittävät lantteja miehelle ja saavat kiitokseksi arvokkaan kumarruksen. Lapset käyvät taputtelemassa ajurien hevosia ja moni saakin manguttua vanhemmiltaan hevosvaljakkoajelun kaupungilla. Käymme kahvilla aukiolla sijaitsevassa kuulussa Tomaselli Cafèssa, joka on tupaten täynnä väkeä. Siellä tilataan kahvi pöytään ja pitsiessuinen tarjoilija tuo samalla kakkutarjottimen, josta voi valita mieleisensä herkkupalan.
Meidät viedään illalla konserttiin, siksi päivällinen on tänään viideltä. Tarjotaan hummerikeittoa alkuun ja forellia pääruuaksi. Jälkiruokana on erinomaisen herkullinen luumu-hedelmäparfait. Konserttipaikka on Mirabelle-sali, jonka kristallikruunujen loisteessa ja kultakoristeisten marmoriseinien keskellä kuulemme – kuinkas muuten – Mozartia jousikvartetin esittämänä: alkusoitto oopperasta Figaron häät ja sitten Eine kleine nachtmusik. Väliajan jälkeen kvartetti soittaa Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Kuulijoina on enimmäkseen turisteja, niinpä sinänsä kelpo esityksiä katkaisevat tuon tuosta aplodit, mistä teosten jännite tietysti kärsii.
Väsyneenä päivän elämyksistä käymme levolle majapaikassa syötyämme iltapalaksi jaetun omenan, pari suklaakonvehtia ja palan markkinapiparia omenamehun kera. Nukumme parvekkeen ovi hiukan raollaan ja viileä vuoristoilma antaa syvän unen.
* jatkuu