Huiskismummo ja Pissismummo kävivät nuoruutensa ehdottomina vuosina eräänkin keskustelun metsissä samotessaan tähän tapaan:
Huiskis: En kyllä ymmärrä, miten jotkut ihmiset (varsinkin miehet) eivät osaa kulkea luonnossa ilman välineitä. Aina pitää olla jokin vehje, jonka kanssa askarrella, kuten kiikari, kamera, pyssy tai vaikka kompassi. Ja kumminkin ne sanoo olevansa luonnon ystäviä.
Pissis: En miekään ymmärrä. Aattele miten paljon jää näkemättä, huomaamatta, aistimatta sillä välin, kun tiiraa kiikarilla yhteen pisteeseen, väijyy aseen läpi jotain eläinparkaa tai sihtailee ja säätää objektiivin läpi näkymiä.
H: Mikä niitä oikein vaivaa? Ihan kuin pitäis jotenkin todistella luontoystävyyttä itelle tai muille. Tai kilpailla toisen samanlaisen kanssa kummalla on parempi sihti tai enempi saalista kuvina tai pyydystettynä. Kaikesta tehhään jonkun sortin bongausta.
P: Ja miulla se on sellainen muori, jonka mielestä metässä ei myöskään voi kulkea joutilaana pällistellen, pitää olla marjakippo tai sienikori mukana. ”Pittää olla hyövyks eikä marhata turhan päiten”, sanoo hän!
H: Niin no, marjastus vielä menee, ei tunnu niin välineurheilulta. Mutta ahneus voi siinäkin yllättää. Ei nää muuta ku ne mustikat tai tatit.
Vuodet vierivät. Pissis sai Poikakaveriltaan kiikarit, joilla näkee männynlatvassa lauleskelevan linnun melko tarkkaan. Moni lauleskelija on sen jälkeen saanut nimen lintukirjasta tutkimalla. Suunnistusta harrastanut Poikakaveri yritti myös opettaa Pissistä lukemaan kompassia, no, siitä mitään tullut. Loppuviimein Poikakaveri hankki kameran, ensin itselleen, mutta kun P.Mummo pyrki määräilemään kuvakulmia ja kohteita, sai hän piankin oman kameran.
Vuodet vierivät. Huiskis lyöttäytyi yhteen Metsämiehen kanssa, joka kihlasi hänet komealla itseammutun ketun puuhkalla. Ajokoiraharrastus liittyy Metsämiehen toimiin oleellisesti. Paljon on Huiskis joutunut hyväksymään ennen ihmettelemäänsä.
Siinä sitä ollaan, luonnonystävät. ”Kerkiikieline suap sanansa pureksii”, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos vielä eläisi.