Huolestuneita viestejä veljeltä, soittoja hoivaosastolle. Äiti ei tunnu jaksavan enää. Hän sulkee silmänsä, itsensä pois yhteydestä. Hän ei jaksa nousta ilman apua, ei pysy jaloillaan, oksentelee. Tätäkin pahempi: hän on alkanut valittaa kipua.

Raivaamme viikonlopun tapahtumistemme keskeltä ja ajamme Lapsuusmaalle. Tällävälin Äiti on viety sairaalaan. Hän näyttää niin pieneltä, kasvot kellertävät, nenä on terävöitynyt. Valkea tukka on leikattu ihan lyhyeksi. Äidille laitetaan kipulaastari.

On lämmin päivä. Autamme Äidin tukituoliin, viemme pihakoivun häilähtelevään varjoon ja istumme hänen lähelleen keinuun. Edessä alempana on vanhoja suoraryhtisiä mäntyjä, niiden takana kimaltelee järvi. Valkea perhonen lentelee Äidin lähellä. Äiti katsoo järveä, sinistä taivasta, sulkee sitten silmät ja huokaa: nii lämmin kesätuul…

Toisena päivänä käyn keskustelun vastaavan hoitajan kanssa. Äidin veriarvot kertovat kyllä tilanteen vakavuuden. Hoitaja kysyy, annetaanko verta ja elvytetäänkö, jos sydän pysähtyy. Sanon, että toivomme vain, että Äiti saisi hyvän perushoidon ja kipu lääkitään. Elämää pitkittäviä hoitoja ja toimenpiteitä ei tarvita.

Kerron Veljelle hoitajan kanssa käydystä keskustelusta. Olemme hoitolinjasta täysin samaa mieltä. Tiedämme mitä Äiti itse hartaimmin toivoo: Kotiin pääsyä. Kieltäytyessään leikkauksesta kaksi ja puoli vuotta sitten, hän sanoi itse lääkärille: olen valmista viljaa.

Veljen pihassa katselen valkeiden perhosten kisailua ilta-auringossa. Automme nokalle lennähtää Suruvaippa. Tummat, valoreunaiset siivet värähtelevät siinä tuokion, sitten perhonen ryömii auton eturitilästä sisälle ja jää sinne.