Toinen tuli töistään taannoin tavallista myöhemmin. Aamulla juna oli kuitannut taas yhden, joka tahtoi pois elämästään. Kuljettajan päivä jatkui ikävissä merkeissä, hän ei saisi näkyä mielestään vähään aikaan. Poliisi kävi paikalla lähinnä toteamassa tapahtuneen. Työhön menijät myöhästyivät ja märehtivät mielessään kuka mitäkin.
Kun ihminen surmaa itsensä, kysymyksessä on paitsi henkilökohtainen ratkaisu myös sosiaalinen manifesti. Niin yksin ei maailmassa ole kukaan, etteikö itsetuho koske jollain tavalla muitakin. Läheisille teko tuottaa suurta kärsimystä. Joskus sivulliset joutuvat tahtomattaan todistajiksi. Poliisi ja hautausurakoitsija suorittavat karmeimman työtehtävistään.
Vaikka tuhoisa ratkaisu on itsensä surmaajan oma, läheiset saattavat pohtia pitkään miksi eivät huomanneet merkkejä ajoissa, miksi apua ei osattu tai kyetty antamaan. Kipeää on joutua kysymään itseltä miksi rakkauteni ei riittänyt. Paitsi itseään, läheiset saattavat syyttää viranomaisia, joilta ehkä oli haettu apua. Miksi katastrofia ei kukaan voinut estää?
Hoitosysteemit eivät ole aukottomia. Suicidiyritykset jäävät edelleenkin päivystysklinikoiden työpaineessa marginaaliin: ei ehditä paneutua taustoihin, jälkihoito ontuu. Yritys voi olla aito vetoomus, mutta myös tietoinen demonstraatio. Vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä selvittää mistä on kysymys. Tarvitaan joku, joka oikeasti välittää.
Itsemurhaan päätyvä on tilastollisesti useimmin nuori mies. Naisten ja iäkkäiden osuus on lievästi nousussa. Yksittäinen syy ei itsemurhaa selitä, taustalla saattaa olla äkkipikaisuutta, pettymyksiä, päihteiden käyttöä, itseen käännettyä aggressiota, hoitamatonta masennusta. Elämän reunaehdot tuntuvat sietämättömän kovilta, tekee mieli luovuttaa.
Elämä on myös kovaa ajoittain. Lapsia ja nuoria ei pitäisi liikaa suojella pettymyksiltä eikä jättää yksin, kun niitä tulee. Vaikeuksissa selviytymisen mallit ovat paras perintö nuorelle.
Olen äskettäin löytänyt Liedon kirkkoherran Esko Laineen blogista tärkeän määritelmän:
”Empatia suomennetaankin sanalla eläytymiskyky. Toinen käy toisen kärsimyksessä ja palaa sieltä itseensä, omaan elämäänsä.”
Minulle tärkeää on se, että joku oikeasti käy toisen tunteissa, tajuten edes jotain siitä, mitä toinen kokee. Yhtä tärkeää on päästä pois sieltä toisen tunteista. Sekin antaa selviytymisen mallia. Hyvässä ystävyydessä on jotain tästä. Siinä käydään parhaimmillaan vuoron perään toisen sisällä ja osataan tulla pois.
Suomessa on nykyään paljon hyviä mielenterveyden ammattilaisia. Toivottavasti he saavat käyttöönsä niitä resursseja, joita tarvitaan. Säästöt väärässä paikassa ovat kalliita. Pelkään sanaa tulosvastuu näissä asioissa, jos se saa aikaan sen, ettei nähdä kokonaiskuvaa. Hyvään hoitoputkeen pääseminen pitäisi olla ihmisoikeus.
Kommentin jätti mm · perjantaina 29. helmikuuta @ 08:32
”Käydä toisen kärsimyksessä ja palata”. Työvuodet seurakunnan diakoniassa olivat tätä lähes päivittäin. Aina ei jaksanut, kyennyt, osannut käydä kärsimyksessä, piti vain olla vierellä myötätuntoisesti hiljaa. Varmaan joskus tuli myös väistettyä. Omat kärsimyskokemukset ovat antaneet ymmärrystä miten vaikeaa joskus voi olla päästää toista sisälle tunteisiinsa tai miltä tuntuu tulla torjutuksi. Välinpitämättömyys ei ehkä olekaan pahinta, empatia aina parasta? Kärsivän pitäisi voida valita.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 29. helmikuuta @ 13:35
Vasta englantilaisista lääkärisarjoista opin sellaista, jonka minun olisi pitänyt oppia paljon aikaisemmin. Siellä kysytään vähän väliä: ”Haluatko puhua siitä?” Olen selvästi liian helposti lähtenyt liikkeelle silloinkin, kun toinen ei olisi halunnut. Keskustelu on kyllä ollut hyvää, mutta luulen,että jälkeenpäin on toinen voinut harmitella liikaa avoimuuttaan ja ehkä pettynyt vieläkin enemmän.
Hiljaa oleminen on usein myös toisen kunniottamista.
Kommentin jätti mm · perjantaina 29. helmikuuta @ 14:45
”Haluatko puhua” on monesti oikein hyvä kysymys, jättää tilaa ja toisaalta kertoo että kysyjällä on valmius kuulla. Tuoreimman Kotilieden haastattelussa virolainen psykologian ammattilainen käytti termiä ’auttamissyndrooma’. Olisiko se sitä, että tarjoutuu herkästi avuksi itseä heikommille, saa tyydytystä omasta sen hetkisestä vahvemmuudestaan. Tätä joutuu jokainen terapiatyöläinen pohtimaan.
Ammattiauttajan tehtävästä luovuttuani koen helpotuksena saada olla kulloinkin vain ihminen toisen rinnalla. Vertaistuki voisi olla ihmisvertaisuuttakin, ei vain saman kohtalon jakamista samaan aikaan.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 29. helmikuuta @ 16:42