Hesari tarjoili viime sunnuntainumerossaan lukijoille syvällistä elämänviisautta. Toimittaja Jenni Jeskanen raportoi venäläisestä leidikoulutuksesta Moskovassa. Juttu ei kerro, tarvitsiko Jenni kurssikokemusta omaan elämäntilanteeseensa vai työssään, mutta esittelee koulutusta ja saatua oppia herkullisesti.

Miksi nainen tarvitsee leidikoulutusta?  – Oppiakseen valitsemaan paras mahdollinen (avio)mies, käyttäytymään treffeillä oikein ja vaalimaan perheonnea ihanteellisena vaimona.

Näitä kursseilla opetetaan:  –  Kauneus ja nuoruus. Tyyli ja eleganssi. Etiketti ja hyvät tavat. Kaunopuheisuus ja keskustelutaito. Naiseuden viehätys.

”Venäläisen miehen tärkein rooli on olla sotilas, ja naisen äiti, sotilaan synnyttäjä. Putin painottaa, että perheen päätarkoitus lasten syntymä, sukulinjan ja venäläisen kansan historian jatkaminen.”

Kouluttaja suosittelee naisille pukeutumista hameeseen sekä terveydellisistä että esteettisistä syistä. Miehen silmää miellyttääkseen naisen tulee näyttää kotona kauniimmalta kuin ulkona muille. Naisen tulee olla passiivinen, jotta mies saa olla valloittaja. Naisella tulee olla kyky totella, olla nöyrä, hellä, hyvä ja kiitollinen, tarvita miehen suojelua, hemmotella, inspiroida ja ruokkia romanttisuutta kotona. – Sitä rataa.

Kysyn kotimiehen mielipidettä artikkelin sisällöstä. – Vastenmielistä, sanoo Toinen. – Minua juttu lähinnä naurattaa. Voiko tämä olla totta vielä 2000-luvulla, jossakin Euroopan kyljessä!

Eilisen Minna Canthin liputuksen jälkeen on tänään orientoiduttava kevätaikaan tasauspäivän merkeissä ja ensi sunnuntaina taas siirryttävä ’kesäaikaan’. Sen verran on meillä vanhoillakin yhä tarkoin kellonajoin määritettyä elämää, että aika-aparaatit on pidettävä kuosissa, muuten saattaisi tipahtaa tykkänään maailman menosta. Vaikka eteläisessä Suomessa tuntuu nykyään olevan vain kolme selkeää vuodenaikaa: kevät, kesä ja syksy, kun talven riekaleita saattaa olla vain viikko silloin toinen tällöin.

Arkisessa hiljaiselossakin on muistettava hoitaa henkilökohtaisen hyvinvoinnin kohennustalkoot. Niissä merkeissä olen jo käynyt tänä vuonna tapaamassa hius-, hammas- ja jalkahoitajaa sekä silmälääkäriä. Pari juttua olisi enää hoidettava ennen kesää, jos ei akuuttia ilmene. Hyvinvointiin kuuluu tärkeänä myös henkisen puolen hoito. Ajan tasalla pysymiseen riittää uutisten ja kulttuuritapahtumien seuraaminen, lukeminen ja yhteys perheeseen ja ystäviin. Enää ei tarvitse osallistua kaikkeen, mihin ennen.

Ystävät tuntuvat hiljaiselossa yhä tärkeämmiltä. Hätkähdyttää, kun tuttu ikätoveri tuntuu häipyvän vähitellen omaan maailmaansa ja yhteys katoaa. Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina ja tuntenut surua. Jos voi parisuhde muuttua eri syistä omaishoitosuhteeksi vuosien mittaan, myös ystävyys voi muuttua vastavuoroisuuden hiipuessa esimerkiksi muistisairauden vuoksi. Tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta ystävästä, joka jaksaa muistaa silloinkin, kun itsellä voimat ovat vähissä.

Naapurin Riitta on siinä määrin vilkasliikkeinen ja moniaalla hääräävä eläkeläinen, että ei katso kannattavaksi tilata valtakunnan ykkösaviisia, vaikka mielellään lukisi sitä kotona ollessaan. Olemme sujauttaneet lehden luettuamme hänen postilaatikkoonsa. Hän sanoo lukevansa erityisesti sunnuntailehden kuolinilmoitusten muistovärssyjä.

Muistovärssyistä olen täällä Kolmannessa Huoneessa narissutkin joskus, että yhdet ja samat säkeet toistuvat alituiseen. Rohkeuttako puuttunee vai mielikuvitusta. Nyt on jo näkynyt viitteitä siitä, että lehti-ilmoituksista ollaan siirtymässä puhelinviesteihin tai verkkoon kuolemasta tiedottamisessa.

Kuolinilmoitukset meilläkin lukaistaan, mutta pointti on viime vuosikymmeninä ollut eri. Seuraamme, millä vuosikymmenellä syntyneitä on eniten ilmoituksissa. 1920-1930 syntyneet johtivat pitkään, mutta 1940-1950 syntyneet ovat jo kuroneet eron kiinni. Siinä suurten ikäluokkien vaikutus näkyy, vaikka toisaalta satavuotiaiden määrän sanotaan olevan nousussa.

• Akatemiatutkija Timo Miettinen tarkastelee maailmantilanteen tämänhetkistä muutosta historian näkökulmista aamun Hesarin esseessään, otsikolla Trump murskaa myytin Yhdysvaltain erityisasemasta. ”Jatkuvan valehtelun tarkoituksena ei ole saada ihmisiä uskomaan valheeseen, vaan varmistaa, ettei kukaan enää usko mihinkään.” (Hannah Arendt) Ei ole enää suurta valhetta, ei naamioita riisuttavaksi. On vain vanhoja naamioita, joiden päällä on uusia naamioita. Jos nykyhetken kaaosta voidaan pitää historiallisena käännekohtana, on se sitä ennen kaikkea Yhdysvaltain ekseptionalismin päättymisen merkityksessä. Vaikka Donald Trumpin ’America First’ -politiikan ytimessä on kaipuu suuruuden aikoihin, todellisuudessa pyrkimys on päinvastainen: Yhdysvalloista on tehtävä jälleen maa, joka ei tavoittele moraalista ylemmyyttä eikä haikaile asemaa maailmanpoliisina. *

Maailmanpolitiikassa totuutta asioista ei etsitä eikä siitä puhuta, sen sijaan on otettu totuutena, että on vain valheita toistensa perään ja päällekkäin. Ei ihme, että arvoperustaiseen maailmanjärjestykseen nojaavat sivilisaatiot ovat hämmennyksestä sekaisin ja kaaoksessa. Arvoperusta kestää, valhe myllertää aikansa.

Elämme aikaa, jolloin yksi ja sama taho riehuu uutisruuduillamme, uhoaa ja viskelee uhansävyisiä ideoita maailmanjärjestystä hämmentääkseen, unohtaa kohta äsken heittämänsä pommin ja on jo kehittelemässä uutta, kun maailmanjärjestyksen ikävästi rikottu näennäinen rauhantila siellä ja täällä lainehtii yhä myrskynä, tempautuu kommentoimaan, spekuloimaan, kauhistelee ja voivottelee.

Maailmanteatteri pyörittää taas näytelmää, jossa uhreista tehdään syyllisiä ja lainsuojattomia koulukiusaajien laittomien manööverien verkostossa. Katsomo osallistuu aplodein tai hiljaisena hyväksyen, sillä jos nouset puolustamaan uhreja, huomaat pian olevasi kiusaajien seuraava kohde. Anarkismilla ei ole tilanteen eikä historiantajua, ei sivistyneen älyn suitsia eikä arvovaltaisia suitsijoita.

Missä olet viaton, joka uskallat kysyä ääneen: miksi niin moni keisari on mielen vaatteita vailla?

Olli Jalonen   Elämä, ja elämä   Otava 1992 (2.p.)

Olli Jalonen on yksi mielikirjailijoistani. Tämänkin kirjan olen lukenut ilmestymisvuonnaan ensi kerran (arviointi löytyy Lukunurkkauksesta haulla).  – Aiemmin kuvailin tätä kirjaa maagiseksi lukukokemukseksi. Tällä kertaa en jaksanut lukea tarkasti vaan harpoin. Tällainen eri henkilöiden muistoja sekoittava tajunnanvirta on tyylikeinona lukijalle vaativa, mutta avaa samalla kuolevan ihmisen hämärtyvän tajunnan muistovälähdyksiä riipaisevalla tavalla.   

*

Heli Hulmi   Luopumisharjoituksia   Pääjalkainen 2018

Kirjailija ja kirjoittajaohjaaja Heli Hulmin romaani, kolmen ystävän elämän kohtaamispisteitä jakava tarina, puhuttelee kunkin henkilönsä kohtalonkäänteiden kautta erikseen ja solmiutuu yhteen neljännen ystävän retrospektiivisen valokuvanäyttelyn avajaisissa.  – Oikeastaan elämä on yhtä luopumisharjoitusta alusta alkaen – lopussahan odottaa jokaista elämänsä luovutus. Kirjan luonnosmainen rakenne ja henkilöiden ajatuksia herättävät kohtalot puhuttelevat.

*

Jukka Pakkanen   Tuulikannel   Aviador 2019

Pakkanen on pitkän linjan kirjailija (s. 1942), jolla CV:n mukaan näyttää olevan ratkaisemattomaksi jäävä pulma keskittyäkö kaunokirjallisuuteen vai urheilutoimittajaksi.         – Olen kiinnostunut hänen romaaneistaan. Hän on persoonallinen, omaääninen kirjailija, jonka vähäeleisen, syvämietteisen tekstin parissa lukija kokee uusia elämyksiä ja nauttii lukemastaan. Tuulikanteleessa on hiljaisesti helähtelevä, kaunis hyvästelyn tunnelma.

*

Oksana Vasjakina   Aro   suom. Riku Toivola   Otava 2024

1989 syntynyt venäläinen feministikirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Vasjakina on julkaissut kaksi runoteosta ja kolme romaania. Aro, toinen suomennetuista romaaneista kertoo rekkakuski-isästä, joka ottaa aikuisen tyttärensä mukaan työajolle aron halki.  – Vasjakina osoittautuu kiinnostavaksi uuden sukupolven venäläiskirjailijaksi, joka on myös loistava prosaisti aromaiseman kuvaajana sekä perheen ja suvun sisäisten suhteiden erittelijänä.   Lukukokemus on todella kiehtova, teksti ottaa heti mukaansa, valottaa venäläistä mielenmaisemaa ja ihmissuhteita rehellisesti, arvottamatta. Löytö!

*

Pajtim Statovci   Tiranan sydän   Otava 2016

Statovci on Kosovossa 1990 syntynyt Suomeen päätynyt, kirjailijana maailmalla sekä Suomessa kriitikoiden ylistämä. Palkittu kahdesti mm. kotimaisella Finlandia-palkinnolla.  –  Luettuani Tiranan sydämen täytyy sanoa, että käsitykseni transsukupuolisten ihmisten maailmankuvasta ja elämänehdoista avartui pintapuolisesta ’sellaistakin on’ käsityksestä huomattavasti. Yksityiskohtainen raiskauskuvaus saattoi olla kokonaisuuden kannalta perusteltu, mutta tuntui varsin vastenmieliseltä. Statovcin sinne tänne hyppelehtivä tyyli kertoa, jolla tämä romaani on rakennettu, jätti kaiken kaikkiaan levottoman vaikutelman.

*

Anna Englund   Lautapalttoo   Siltala 2022

Kirja on Kokkolassa 1980syntyneen Englundin esikoisromaani. Tarina sijoittuu viime vuosisadan puolivälin paikkeille ja kuvaa perheyritystä, jossa tehdään arkkuja hautausta varten käsityönä. Miniä ja anoppi ovat talon naiset eikä pariskunnalla ole lapsia. Asiakkaaksi saapuu muuan sukulaisensa hautausta Pohjanmaalle järjestämään tullut nainen pääkaupungista – ja miniän ja asiakkaan tapaamisesta alkaa kehkeytyä suhde, josta vielä tuona aikana oli lain mukaan rangaistava.  – Kirjoittaja on aiheeseen perehtynyt, ja tarina etenee juohevasti. Miten tapahtumat vaikuttavat perheen dynamiikkaan ja miniän ratkaisuihin suhteen edetessä on hienosti kuvattu. Myös pääkaupungin seksuaalivähemmistöjen muodostaman yhteisön elämää kuvataan ajalle ominaiseen tyyliin. Kiinnostava uutuus tämäkin.  

*

Tiina Raevaara   Ikuisen elämän lyhyt historia   LIKE 2024

Raevaara on tiedonjulkistamisestaan palkittu filosofian tohtori, jonka laajassa kirjallisessa tuotannossa on tietoteoksia, romaaneja, novelleja ja esseitä. Tutkija itsekin toiminut kirjailija paneutuu tässä julkaisussa kuvailemaan lähinnä läntisessä maailmassa tapahtuvaa elämän pidentämiseen tähtäävää työtä. Aihe on mitä ajankohtaisin, ja kirjoittajalla on kyky elävöittää ja saattaa kansantajuiseksi runsas, vaikeatajuinen ja rönsyilevä tieto.  – Ei ole hauskaa luettavaa, kun ajattelee, miten paljon maailmassa aiheutetaan kärsimystä koe-eläimille ihmisen itsekkäiden, arveluttavien, jopa turhanaikaisten tutkimusten tiimoilta.  Tieto lisää tuskaa siksikin, että rikkaat ihmiset ovat käyttäneet ja käyttävät varojaan tehdäkseen itsestään kuolemattoman sen sijaan, että tukisivat lääketieteellisten hoitojen parantamiseen tähtäävää tutkimusta. Erinomaisen mielenkiintoinen ja viisaasti tavalliselle lukijalle mitoitettu teos. Suosittelen!

*

Pirkko Saisio   Punainen erokirja   Siltala 2023

Saision tuntevat kaikki suomalaiset tosilukijat. Teos on palkittu Finlandialla ilmestymisvuonna 2003, ja sitä pidetään parhaana 2000-luvulla ilmestyneenä suomalaisena romaanina. Teos on aitoa kuvausta 1970–80 luvun vasemmistolaisesta opiskelijaelämästä ylioppilasteatterin kuvioissa ja samalla yksilön seksuaalisen identiteetin löytymisestä.  – Saision tyyli on miellyttävän tilavaa, erilaisuudessaan lukijaa hellivää. Hän ikään kuin keskustelee lukijan kanssa, jää kuulostelemaan lukijan ajatuksia siitä, mitä on kirjoittanut. Antaa yksilön kehityksen kannalta mahdollisimman autenttisen kuvan ja teräviä havaintoja ideologian vaikutuksesta tuon ajan opiskelijamaailmassa. 

Pirkko Saisio   Passio    Siltala 2022 (4.painos)

Yli 700-sivuinen aikakausia harppova romaani, jonka tarinat alkavat Firenzestä eräästä luostarista, etenevät Venetsian, Krakovan ja Goluboje Selon kautta Helsinkiin ja Zolovetskiin kiinnostavana punaisena lankanaan erään korun tarina.  – Onhan se sanottava, että elämäntyöstäänkin palkitusta näyttelijäkirjailija Saisiosta on kehittynyt todellinen romaanitaiteen mestari. Oli ilo lukea tarinoita, joissa ihmiset elävät elämäänsä.

*

Terhi Törmälehto   He ovat suolaa ja valoa   Otava 2024

Helsinkiläinen opettajan, Terhi Törmälehdon (s.1977) kolmannen romaanin aihepiiri on fundamentalistisen uskonkäsityksen mukaisessa Israelin kansan ystävyystoiminnassa. Se merkitsee juutalaissiirtokunnissa vapaaehtoisena toimimista, diasporajuutalaisten Israeliin muuton tukemista taloudellisesti ja kristittyjen rukousta Israelin puolesta. Romaani rakentuu kahden suomalaisen naisen Israelin matkan tapahtumista. Toinen radikalisoituu, toinen rakastuu juutalaiseen.  – Aihepiiri oli eri yhteyksistä sen verran tuttu, että kiinnostuin kirjasta. Aitoa pohdintaa, mutta jo kaukana nykyisestä Israeliin liittyvästä ajattelustani. Romaani on mielestäni sen verran erikoinen, että ihmettelin Otavaa julkaisijana. Lähinnä kai Gazan tilanteen vuoksi ehkä ajankohtainen, sellaisena antaa ymmärrystä mm. amerikkalaisten suhtautumisesta palestiinalaiskysymykseen. Ristiriitaisena ja outona pidän kyllä fundamentalistikristittyjen henkilöiden ajatuksenjuoksua.   

*

Saku Tuominen   Hetkinen   Otava 2024

Mies kertoo ajattelevansa kirjoittamalla, ja aika monta kirjaa onkin jo saattanut julkisuuteen pohdiskeluistaan. Satun olemaan siinä asiassa kaltaisensa, että olen huomannut läpi elämän ajatelleeni nimenomaan kirjoittamalla. Blogia julkisempia tuotoksia en harrasta, vaikka kirjoittaminen jatkunee niin kauan kuin ajattelu toimii.  – Olin vaikuttunut miehen asenteesta ja sitkeydestä pyrkimyksessään huomata merkitykselliset ja oivalluksen onnea synnyttävät hetket elämän tuoksinassa rikastuttavina. Eräs oikeaan hetkeen osunut löytö tämäkin!

*

Sissi Kuntsi   Klo 17.23   Tammi 2024

Nimimerkillä kirjoittavan kirjailijan omaelämäkerrallinen kertomus puolison matkasta kohti omaehtoista kuolemaa. Ravistava lukukokemus kaikessa rehellisyydessään. Kahden draamantajuisen ihmisen väkevä rakkaustarina kymmenestä yhteisestä vuodestaan ja siitä miten kuolema heidät erotti.  

*

Petri Tamminen   Se sano   Otava 2021

Tamminen on kirjannut eri kertojilta henk.koht. kuulemiaan unohtumattomia lausahduksia.    – Nasevia, hersyvän humoristisia, liikuttavia ja itsetuntoa kolhivia lausahduksia, jotka ovat jääneet kuulijansa mieleen lähtemättömästi aina lapsuudesta vanhuuteen asti. Miten minuutta järkyttävä voi olla oman äidin, isän tai ihaillun opettajan lausahdus.

*

Anna Tapola   Puut liikkuvat öisin   runoja   Aviador 2025

Tapola on 1973 syntynyt helsinkiläistutkija ja kirjoittaja, jonka esikoisrunoteoksesta on kysymys. Ilahduin uudesta runoäänestä, valmiintuntuista, rikasta tekstiä!

Isä, sinä lupasit ajan / suuret purjelaivat, valtameri / värittää taivaan reunoja myöten, kirkkaita kaloja / suun täyteen sinä lupasit / elämä on poikkeus / tappava, harvinainen / koralli   sinä sanoit   viallisten joukosta, nukkuvien / kalojen joukosta / minut poimittiin / vahingossa

***

Tietty päivä helmikuussa tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia lähestyä toisiaan hyvin toivotuksin ja saada niitä itsekin. Niinpä kävin vanhan ystävän luona sovitusti kylässä tuona nimenomaisena päivänä. Hänen tapauksessaan ’vanha ystävä’ ei viittaa hänen ikäänsä vaan tutustumisemme alkuun pääkaupungissa kuusikymmentä vuotta sitten. Olemme perheinemme sattuneet asumaan sittemmin samaan pikku kaupunkiin, tavanneet uudelleen kirkon tilaisuuksissa. Vuoden vaihteessa hänen elämäänsä astui puolison kuoleman suru. Kuoleman kosketus tuntuu paitsi lesken arjessa, perhesuhteissa ja suvussa, myös ystävä- ja tuttavapiirissä. Suru tarvitsee tilaa ja muutoksen pohdinnassa ystävillä on kuulijan paikka.

Sitten tuli kutsu pitkäaikaisen ystäväperheen luo. Satuimme 45 vuotta sitten muuttamaan tähän pikkukaupunkiin ja samaan taloyhtiöön, me pääkaupungista, he toisaalta. Eräänä aamuna, kun tulin poikieni kanssa yhteisen pihan hiekkalaatikolle, siellä istui nuori äiti pienen tyttönsä kanssa. Ystävystyimme pian. Se tuntui kohtalon lahjalta. Ikävöin Helsingin kotia, jossa olimme viihtyneet, en tuntenut pikkukaupungista vielä ketään ja olin kotiäitinä kahden pienen kanssa. Siitä se alkoi ja monet vaiheet tunnelmineen kummankin perheen elämässä on voitu jakaa vuosien varrella. Ja nyt, neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin, voimme yhä iloita ja kiittää ystävyydestä, jota todella arvostamme.

Miten on mahdollista, että päivästä toiseen, viikosta viikkoon, joudumme kansalaisina pohjoiseurooppalaisessa, demokraattisessa sivistysvaltiossamme paneutumaan jokaikisessä uutislähetyksessä yhden isoegoisen valtionpäämiehen maanisiin mielikuviin oman valtansa rajattomuudesta? Joka viikko ’asiantuntijoita’ kootaan vielä ajankohtaistoimituksen tenttiin pohtimaan, onko tuo tosissaan ja mitä tästä pitäisi ajatella. – Saa kai ihmetellä sentään?

Miten on mahdollista, että sotamarsalkka Euroopan kyljessä voi rauhassa ilmoittaa suvereenille valtiolle ottavansa haltuun raja-alueita ’oman koskemattomuutensa suojaksi’ ja aloittaa sodan pelkästään omien tarkoitusperiensä vuoksi? Miten on mahdollista, että moukarointi voi jatkua silmiemme alla vuosikausia eivätkä feikkidemokratian kansalaiset reagoi valheellisiin ja perusteettomiin sotatoimiin mitenkään? – Mitä lullukkaväkeä siellä oikein asuu, kun ne voi peloitella noin hiljaiseksi?

Ihmeteltävä on sitäkin, miten iloisesti oman maamme demokraattisesti valikoitunut hallitus tavan mukaan unohti jok’ikisen vaalilupauksensa heti vallan makuun päästyään. Kaksi vuotta on kulunut, velka vain kasvaa, maassa on lama, talous hunningolla, minkään ongelman ratkaisu ei edisty, asioita vain ’selvitetään’. Selvittelyn tuloksena on vähäosaisimpien elämän edellytysten leikkaus ja hyväosaisimpien veronkevennys. Iso osa ikääntyneistä kansalaisista aiotaan jättää oman onnensa nojaan sitä mukaa, kun eivät enää pysty itse huolehtimaan itsestään tai ei ole omaisia, joilta voisi pyytää apua. – Saako päättäjiltä edes kysyä: miten te kehtaatte nostaa palkkaa työstänne?

Päivän nimen perinne juontaa keskiajalta, jolloin helmikuun toisena päivänä vihittiin kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät. Juutalaiset muistavat Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoa, kristillisen kirkon perinne muistaa kynttilänpäivänä Raamatun kertomusta Jeesuksen tuomisesta ensimmäistä kertaa Jerusalemin temppeliin. Suomalaisen kansanperinteen mukaan kynttilänpäivää pidettiin talven taittumisen päivänä, siitä alkaa kevätaika. Pilvimuurin rakosista pilkisti ainakin jo keväänsininen taivas tänäänkin.

Vietämme kynttilänpäiväämme sytyttämällä Esikoiselta joulun aikaan saadun kauniin kynttilän, ja kiitämme hänestä ja teineistään. Kiitämme myös Kuopuksemme perheestä, jonka tapaamme tänään. Vaikka kansanperinteen mukaan Kynttelinä kuuluu juhlia ylensyöden, keskittynemme Vaarilassa pienimuotoiseen kahvitteluun ja keskusteluun viimeaikaisista tunnelmista puolin ja toisin. Säiden haltija (=ilmastonmuutos?) on ainakin huolehtinut talven taittuman tehokkaasti: täällä lunta on vain metsiköiden kätköissä.  

Viime vuosisadan puolivälin tienoilla syntyneiden sukupolveen kuuluvana olen näinä aikoina paljon miettinyt maailman muuttumista elämäni aikana.

Turvallisen lapsuuden rajat avartuivat vuosi vuodelta. Yhteiskunta ja Suomi oli lapselle pitkään presidentti Kekkonen, jonka nimeä kuuli aikuisten puheesta ja radiosta. Koulu ja opiskelupolku antoi vauhtia maailman avartumiselle kysymysten heräämisen ja tiedon omaksumisen myötä. Aikuisen kokemuksen ja jatkuvan tiedon hankinnan kautta hahmottunut maailma ei olekaan staattinen, vaan jatkuvassa muutoksessa. Ei ole nykyään maapallon kolkkaa tai avaruuden äärtä, jota tutkimus, kirjallisuus, television uutisvälitys ja dokumenttiohjelmat eivät olisi jo tuoneet omalle reviirille ja tietoisuuteen kuvin ja sanoin.

Tänään maailma on kiihtyvässä muutoksessa, joka tuntuu vaikuttavan elämäämme ja tulevaisuuden näkymiimme entistä rajummalla tavalla. Uusia, pelottavia uhkakuvia nousee, usko ja luottamus entisen kaltaiseen vakauteen tulevaisuudessa horjuu. Paitsi paikallisia konflikteja, sotaa ja rikollisuutta, turvallisuusuhkana on ihmisen hallinnasta ryöstäytyvä digitalisaatio, ympäristön ja ilmaston hallitsemattomat ongelmat. Yhtä lailla tuntuvat olevan hukassa hyvään elämään välttämättä tarvittavat eettiset ja kulttuuriset arvot. Maailmaa näyttävät ohjailevan rahan hegemonia ja ihmisen itsekäs hyödyn tavoittelu, vallan ja kunnian himo.

Emme voi palata alkuun, missä ikinä tuo olikaan. Voimme arvioida vain omaa tähänastista polkuamme. Olenko elänyt arvojeni mukaisesti ja missä menin itse vikaan? Jossakin tätä miettii joku toinenkin. Ihmisyyden ydin on pyrkimys yhteiseen hyvään.