Eilen oli ’kypsään ikään ehtineiden naisten kuoron’ ensimmäinen harjoitussessio. Järjestävä taho on kaupungin Kansalaisopisto, joka palkkaa johtajan ja antaa harjoitustilan. Muutaman kympin kausimaksulla saa jokaviikkoisen sosiaalisen piristysruiskeen ja runsaasti lauluniloa. Opiston luettelossa on kaikkiaan kuusi erilaista kuoroa, seurakunnalla on lisäksi kaksi kuoroa, ja itsenäisenä toimii Mieslaulajat.

Tietämättäni mikä faktisesti on kypsä ikä, kuoro valikoitui siksi, että sen harjoituspäivä ja -aika sopii parhaiten viikko-ohjelmaani eikä kuorolla ole niin kunnianhimoista ohjelmaa, joka vaatisi stressaavaa harjoittelumäärää konsertteineen. Kävi ilmi, että laulajista monet ovat olleet tässä nimenomaisessa kuorossa kymmenet vuodet, siitäpä se kypsään ikään ehtiminen. Ja jos joku ei olisi liittyessään vielä kypsä, kyllä kypsyy, ellei muuten, niin äänivallit rikkovaan pulinaan session alussa, lopussa ja joka välissä.

Ohjelmisto vaikuttaa kevyeltä ja iloiselta, johtaja osaa asiansa, ja hallitsee pulisevaa naislaumaa ihailtavalla taidolla ja kokemuksella. Kuoron nimikkolaulusta Virvatulet aloitetaan kaksiäänisesti, Saukin Pojat pannaan hautumaan, Cosman Rakkaus ja Lennon-McCartneyn Yesterday odottavat. Lisää ikivihreitä, kolmiäänisestikin, on luvassa. Laulellaan!

Pyhän Viisauden kolme tytärtä: Usko, Toivo ja Rakkaus

Joka toinen vuosi joku meidän kymmeniä vuosia sitten samaan ammattiin valmistuneiden ryhmästä ottaa asiakseen järjestää paikan ja kutsua porukan koolle. Kerta toisensa jälkeen samat meistä tulevat, jollei vastaansanomaton este kierry eteen. Ruuhkaisina vuosina työt tai perheasiat saattoivat tulla väliin, nykyään eläkeläiselämässä voi oma tai jonkun läheisen terveydentila nousta esteeksi.

Valitsimme paikaksi ortodoksien Kulttuurikeskus Sofian Helsingin Vuosaaresta. Vietin siellä Toisen kanssa kerran pääsiäisen ja muistin upean maiseman, talon hyvän ilmapiirin ja hyvän ruuan. Pyhän Viisauden kappelin lyhyt ehtoo- ja aamupalvelus loivat yhdessäoloomme levollisen tunnelman. Isä Ambrosius tuli lähtöaamun palvelukseen ja huomioi meidät lämpimästi sanoissaan. Gallerian kauniit ikonit ja aulatilojen seiniä värittävät Rosa Liksomin taulut puhuttelivat. Ympäröivän metsän upean korkeat ikiaikaiset männyt loivat juhlallisen olon kävellessämme meren tuntumassa tulopäivänä.

Illanistujaisissa on ollut tapana jakaa jotakin siitä, missä kukin menee ja miten on. Vuosi vuodelta opiskeluaikaiset muistelut ovat antaneet enemmän tilaa elämälle tältä kohtaa. Siihen liittyvät myös terveiset niiltä, jotka eivät päässeet mukaan. On ilo jakaa ne voimauttavat asiat, joita itse kullakin on, ja saada myötätuntoa niissä kohtaloissa, jotka kullakin elämää raskauttavat. Niin sen nytkin koin kuin usein: yhteys on rikkautta.

Valitsimme alkukesästä Netflixin tarjonnasta vaihteeksi turkkilaisen sarjan Intersection (leikkauspiste, risteys). Sarjan pitkien jaksojen kahlaaminen alusta loppuun vaati melkoista asenteen säätöä länsimaisiin, ripeästi eteneviin elokuvallisiin tarinoihin tottuneille. Ei puhettakaan, että tätä olisi jaksanut katsoa kahta jaksoa yhteen menoon. Kovin oli raskassoutuista monin paikoin.

Sarja osoittautui varsinaiseksi seikkailuksi vieraaseen kulttuuriin. Miten vähän turkkilaisten elämästä, asenteista, tavoista tiesimmekään yhden Istanbulissa vietetyn joulun perusteella! Tietenkin fiktiivinen kertomus yläluokkaisesta elämästä on tavalliselle katsojalle yhtä saippuavaahtoa, mutta eihän mikään fiktio synny irralleen tekijöidensä kulttuurisista arvoista, oman maan todellisuudesta ja – ihmisten unelmista.

Elokuvallisia huomioita ovat hidastusten ja lähikuvien runsas käyttö sekä kohtausten pitkittäminen – joskus sietokyvyn rajoille. Takautumia käytetään runsaasti selittämään tapahtumien taustoja. Ihmisten elämää eivät näytä sitovan työt eikä toimet, duunareillakaan, seurustelua ja teen juontia riittää. Ajetaan koko ajan kovaa mustilla autoilla, tapahtumat etenevät ja kääntyvät puhelimien soitolla. Juonen käänteet humahtavat toiselta toiselle kerrottuna hetkessä läpi johtavien klaanien ja liitännäishenkilöiden suppean maailman. Ihmisiä raivataan tieltä koneaseiden räiskeellä tai hakataan henkihieveriin nyrkein ja astaloin. Poliisi ilmestyy kuvaan vasta, kun joku päähenkilöistä asetetaan syytteeseen murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Lainvartijat näyttävät olevan helposti lahjottavissa ja uhkailulla taivuteltavissa.

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu perhekeskeisyys. Isät ja veljet hellivät ja puolustavat äitiään ja sisariaan, mutta hetkessä miesten omat afäärit myös ohittavat perheen asiat tärkeysjärjestyksessä. Sekä naisten että miesten maailmaa värittävät mustasukkaisuuskohtaukset ja näyttelijät antavat kaikkensa hysterian ilmentämisen saralla.

Miksi jaksan kahlata tätä hyvisten ja kuvottavien pahisten taistelutannerta? Vastaus on Aybars Kartal Özson, pieni kiharatukkainen poika, jonka kyky eläytyä rooliinsa kaksi äitiä menettäneenä lapsena, on yksinkertaisesti ylivertainen.

Kun saattaa ihmistä, jota muistellessa kokee samaa lämpöä kuin kohtaamisissa elämän varrella, ovat hyvästit heleät. Saattojuhlassa kosketti,  miten paljon meitä oli paikalla. Omaisten lisäksi oli runsaasti entisiä ja nykyisiä työtovereita, seurakuntalaisia ja ystäviä eri instansseista ja yhteistyökuvioista. Kuulimme kauniin Bachin Adagion, Schubertin ihanan Ave Marian, ja mieskuoron jykevästi laulaman virren Käy isänmaataan kohti ain. Yhdyimme kaikki valoisiin virsiin 105 ja 30. Vanhin kirkkoherroistamme siunasi kaunein ja lohdullisin sanoin Eeron. Puhutteleva näky oli kuuden miehen kunniavartio arkun ääressä pysähtyneenä kuuntelemaan Bachin Passacagliaa, jonka aikana kirkon alttariseinän ikkunasta tulvahti valoa kuoriin. Suru on yhteinen ja muistot kunkin saattajan omat.

Paavi on ottanut kantaa kirkkonsa häpeälliseen syntiin. Vihdoinkin. Kauan on vaiettu ja peitelty lasten hyväksikäyttöä, jonka laajuus nyt kauhistuttaa. Mitä sekin kertoo, että pedofilia on paljastunut nimenomaan Yhdysvalloissa, Pensylvanian osavaltiossa. 

Joskus vain pettyy ihmiseen, vaikkei henkilökohtaisesti odota kummempia. Epäilemättä taustalla on oma arvomaailma, jonka läpi toista katsoo. Kun ihmisessä törmää ikävästi törröttävään edesottamukseen, joutuu punnitsemaan omia arvojaan. Miksi pahoittaa mielensä toisen tekosista, kun ne eivät välittömästi koske itseä? Mitä väliä, jos joku roiskii menemään ja rapa lentää? Sepä se. mutta väliä on, sillä teot saattavat koskea toista, jonka arvot eivät ole vielä vakaat.

Ihminen on erehtyväinen, itsekin olen. Kuitenkin hän, joka on monelle esikuva ja jolla on enemmän valtaa, siltä vaaditaan enemmän ryhtiä – axl, aku, jarit, touko ja moni muu.

maisemat tarjoavat kauneintaan aurinkoisena kesäpäivänä. vesi välkehtii, tuuli soittaa puita. ihmisen äänet vaimenevat. luojan lämpö siunaa varjossakin istujaa.

kesä kypsyttää herkkujaan. tuoreita oman maan kasviksia, yrttejä ja mansikoita saamme toreilta mekin, joilla ei ole omaa puutarhaa. ihania metsämarjoja tuo toisillekin hän ken jaksaa vielä poimia. meidän keittiössä on tehty jo neljästi maanmainiota perinneherkkua, kesäkeittoa. kattilallisesta riittää kahdeksi päiväksi, ja maku on mitä parhain. tänä kesänä olen lisäillyt fenkolia mukaan ja olemme tykästyneet sen makuun.

Oli jo aikakin taas liikahtaa kotoa, kun lämpötila laskeutui säällisille lukemille. Siis autoon ja tielle, määränpäänä Tampere. Siellä vietetään teatterikesää ja meillä oli katsastamatta Pyynikin kesäteatterin tämänvuotinen esitys. Hauskahan se oli, enimmäkseen. Esiintyjäryhmä oli hiukan epätasainen. Eija Vilpaksen ammattitaitoisesti roolittamasta Irmasta muodostui Ehtoolehdon sankareiden johtohahmo. Muutama muukin herkullinen roolisuoritus jäi näytelmästä mieleen, mm. Sara-Maria Heinosen vihreätukkainen tyttö. Tommi Auvisen ohjaamassa teatteriesityksessä nousivat agendalle palvelualojen vierastyövoiman käyttö, kunnallisen kotihoidon työvoimapula, eutanasiakeskustelu ja asukkaille putkiremontista aiheutuneet ongelmat. Ajankohtaisia kaikki.

Jäin miettimään näytelmästä välittyvää vanhuuskuvaa, kun kesäteatteriesitysten tapaan kaikki vedettiin överiksi, että yleisöllä olisi hauskaa. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat kannattaa lukea, teksti on oikeasti herkullista ja lukija pystyy mielikuvituksensa näyttämöllä näkemään henkilöhahmot, ehkä todellisempina kuin teatterissa.

Koska meillä oli yhteisen taivalluksemme merkityspäiväkin, hankkiuduimme toisena päivänä Viikinsaareen, josta oli miellyttäviä ja kutkuttavia muistoja parinkymmenen vuoden takaa. Kiersimme saaren leppoisaan tahtiin rantatietä pitkin, myös luontopolun meditaatiorasteineen. Lopuksi viivähdimme Pyhäjärven ekumeenisessa kappelissa, joka on entiseen putkaan rakennettu ja v. 1995 kappeliksi vihitty uniikki taideteos. Seinille maalatut vanhat symbolikuvat keskustelevat taiteilija Ilkka Väätin modernien taideteosten kanssa. Kappeli jakautuu esikristillisiä symboleja esittelevästä eteistilasta Stefanus Laurentiille pyhitettyyn läntisen perinteen ja Aleksanteri Syväriläiselle pyhitetyn itäisen perinteen huoneisiin. Paikkaan perehtynyt vapaaehtoisopas esitteli mielellään kappelia maalauksineen.

Söimme hiukan juhlallisempaan tyyliin illallista ja muistelimme, miten olemme aikojen saatossa juhlistaneet yhteisiä vuosikymmeniämme. Usein on oltu meren tuntumassa, hakeuduttu luontoon ja taide-elämyksien pariin. On tanssittu valssia pienessä paatissa myrskyävällä merellä, illastettu ruusupuutarhassa ja katseltu täysikuuta merellä risteilylaivalta. Viisitoista vuotta sitten siunattiin uudet sormukset seremonioitta kotikirkossa messun jälkeen. Ja matka jatkuu, jos Luoja niin suo.

On ollut helpottavaa, kun politiikkakin on ollut kesälomalla. Toisiaan sijaistaneet ministerit ovat pysyneet kiireisinä töissään eivätkä ole olleet  alituiseen toimittajien ärsyttäviin kysymyksiin vastaamassa ympäripyöreine liturgioineen. Sen sijaan eräskin puoluepomo on ehtinyt järjestämään itselleen pelleilyllään kyseenalaista julkisuutta vapaa-ajallaan. Äänestäjäin silmissä menetetty uskottavuus ei tiedä hyvää ensi kevään vaaleissa. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Budjettiuutisista ei kannata olla vielä mikseenkään ennen kuin ministerit ovat palanneet pöytiensä ääreen ja oppositio hoitamaan räksytysvirkaansa.

Meteorologit lupaavat kansalle vielä muutaman hellepäivän ennen syksyisiä sienestyssäitä. Riemuitkaa niistä kaikki ketkä voitte. Kesän kuuluu kääntyä syksyä kohti ajallaan. Sitä odotellessa.

Voi että helpottaa, kun hetkeksi ainakin helle heltyi, ja lämpömittari näyttää entisnormaaleja kesäpäivälukemia. Tormennun tuulettamaan makuuhuoneen yläkomeron sisältöä, kun tuuli niin mukavasti henkäilee pihassa. Toinen puuhailee pyykinpesukoneen kimpussa, irrottelee hyvin palvellutta ja uransa loppusuoralla olevaa masiinaa pois vietäväksi. Iltapäivällä tuodaan uusi. Toinen oli valinnut AEG:n koneen, jotka valmistetaan nykyään kuulemma Turkissa. Saksalainen laatumerkki itämaisin vivahtein, mikäpä siinä, työtähän turkkilaisetkin tarvitsevat.

Päiväni alkoi ihanasti ystävien aamutervehdyksellä. Sitten Mummelin kännykkä kilahtaa, siellä on  Murunen, joka pulputtaa Isin ja Rip-veljen kanssa tehdyn matkan kokemuksia, äsken koottua uutta koulupöytää ja tulossa olevan ekan koulupäivän Kaikkia Tärkeitä Asioita. Mummeli toivoo erityistä ja henkilökohtaista suojelusenkeliä Murun ja jokaisen uuden ja isommankin koululaisen jännittäviin alkupäiviin.

sytytän muistotuohuksen Eerolle, entiselle työtoverille, jonka aika täyttyi taannoin. hän oli sydämellinen mies ja kehitti laaja-alaisesti kotiseurakunnan jumalanpalveluselämää ja musiikkia. inhimillisesti ajatellen hänen elämänsä päättyi kesken työn. uskon kuitenkin, että itse kunkin elämänkaari on oikean mittainen, ja kun aika täyttyy, meidät kutsutaan pois – ei liian varhain eikä liian myöhään. 

*

pitkän ja voimia koetelleen hellejakson jälkeen alle 25 asteen lämpö tuntuu ihan taivaalliselta. voi istua pihakeinuun syömään mansikoita ja jäätelöä ja katselemaan tuttua mustispariskuntaa  syreenin lehvästön alla pöyhimässä omia herkkujaan.