Sara Stridsberg    Niin raskas on rakkaus   suom. Outi Menna     Tammi 2016, (ap.2014)

Stridsberg on ruotsalainen nykykirjailija, Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnollakin v. 2006 huomioitu. Neljäs romaani on vanhan mielisairaalamiljöön ja menneen ajan hoitokulttuurin kuvaus. Romaania sanotaan mestarilliseksi ja kauniiksi tarinaksi hulluudesta ja toivosta, rakkaudesta ja kuolemasta, valosta ja varjosta.  – Kauneus tulee viileydestä, jolla tarinan palaset kerrotaan ja liitetään toisiinsa niin, että ne muodostavat ehyen kuvan, joka väreilee.

*

Tuula-Liina Varis   Huvila   WSOY 2016

Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenellä aikuistuva nuori nainen rakastuu valovoimaiseen taiteilijamieheen. Teos on suojatusti varttuneen tytön kasvukertomus. Hän ehkä kuvittelee ajan tapaan aviomiehen tuovan saman turvan kuin kotona on ollut – ja pettyy. Unelmat kariutuvat, ja lopulta arkea pitää koossa avuksi haettu monitaitoinen köyhän kodin tytär, Selma.   – Kiinnostavasti kuvattu aika ihanteineen ja ihmiskohtaloineen.  Taitajan käsissä yksinkertainen tarinakin hehkuu.

*

Linda Olsson   Sisar talossani   suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi   Gummerus 2017

”Kertomus selityksiä ja sovitusta etsivistä sisaruksista.” Äidin hautajaisissa Maria tulee kutsuneeksi sisarensa Emman luokseen Espanjaan. Kahden vuoden kuluttua Emma tulee ja viipyy niin kauan, että sisarukset löytävät toisensa puhumattomien ja yhteydettömien vuosien yli. Olssonin romaanin rakenne on lukijalle miellyttävä, takautumat tapahtuvat muistelevassa puheessa eikä kerronta hyppele sinne tänne, kuten usein nykyromaaneissa. Tarkkaa ja sävykästä henkilökuvausta on ilo lukea. – Pidin kirjasta. Ja jälleen totesin, että Olsson ei petä.   

*

Karl Ove Knausgård   Kevät   suom. Jonna Joskitt-Pöyry   LIKE 2016

Vuodenaikasarjan kolmas opus on puhetta jo syntyneelle nuorimmaiselle, jonka ominaispiirteitä isä havainnoi ja opettelee tunnistamaan. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kourissa kamppailevan äidin romahdus sävyttää elämää kirjailijoiden talossa. ”Knausgårdin uusi romaani on itse asiassa Taisteluni 7. Hän on palannut vahvalla romaanilla, joka todistaa hänen kykynsä eksistentiaaliseen elämänkuvaukseen.”  – Ilahduin, että välityöltä tuntuneen vuodenaikasarjan uusin on taas niillä tasoilla, joilla kirjailija loi menestyksensä. Perheen arjen ja isän selviämiskamppailun kuvaus on rehellisyydessään koskettavaa, jopa loisteliasta.  

*

Tommy Hellsten   Tähän olen tullut   Kirjapaja 2016

– Yritin lukea. Kolmenkymmenen sivun jälkeen totesin saman kuin usein ennenkin Hellstenin opusten äärellä: toivotonta terapiamössöä. Ei tätä jaksa. Siis minä en.

*

Pirkko Saisio    Mies ja hänen asiansa            Siltala 2016

Kuolinilmoitus käynnistää asianajajamiehen elämässä menneisyyden ja nykyisyyden tilinteon. Saisio jatkaa lakonista, harvarivistä tyyliään, joka antaa sanoille erityisen painon ja voiman. Romaanin tunnelma tiivistyy suorastaan dramaattisesti loppua kohti, kun miehen suojaukset pettävät.  – Tyylikäs ja vahva romaani Saisiolta. 

*

Niina Hakalahti                         Lumilinna        Karisto 2016

Oulussa syntynyt ja sittemmin tamperelaistunut fil.maist. ja kirjallisuuden sekatyöläinen Niina Hakalahti on julkaissut viidennen romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös runoteoksia ja lastenkirjoja. Lumilinna on kunnianhimoinen tarina salaisuuksista, menneisyyden identiteettimurroksesta, joka palaa uuteen käsittelyyn nuoren, menestyvän copywriterin elämässä.  – Sujuvaa, mukaansa ottavaa kerrontaa. Jonkinasteinen chic-lit-tyylinen henkilökuvaus hiukan häiritsee.

*

Marjo Ojalammi   Nokinen sydän Kirje isälle   Reuna 2017

Itselle suruterapiaksi kirjoitettu kirja ja sellaisena arviointien ulkopuolella. Samaa kokeneille saattaisi toimia terapeuttisesti.  – Oma lukukokemukseni oli osittain piinallinen, toisaalta myös myötätuntoa herättävä.

***

aurinko, kaikkeuden kaikki auringot ovat sataneet maahan, pihoille, ojanvarsille, rinteille! luonnon lämpimät hymyt katsein poimittaviksi, sielun sisimpiin tiedostoihin tallennettaviksi. katkeruusjää sulaa, kostuttaa katseet, kasvot valostuvat hymyyn. elämälle kevät, jos mahdollista!

presidentti haudataan kunnianosoituksin helatorstaina. hänen merkitystään maan historiassa ei kukaan kiistäne. pieneksi kansakunnaksi meillä on todella ollut onni ja siunaus saada kunkin ajan tarpeisiin sopivat johtajat. jos mauno koivistoa vertaisi puuhun, olisiko hän ehkä tammi. sen kaltaista taipumatonta, sitkeää, kauemmaksi katsovaa hänessä oli. rakastettavan huumorin pilkahduksia, inhimillisyyttä ja arvot kohdallaan. rauhaisaa ikilepoa presidentille, jonka sukupolvemme muistaa.

aika seuloo tekemiset ja tekijän laadun.

käenrieskan tähtiauringot ovat vallanneet pikkupihan kukkamaan. oi elämänvaloa!  talon yhteisellä pihalla talkooväki jatkaa eilen aloitettua istutusurakkaa. kotikadulla vihertävät koivut hennosti. kaupungilla kirsikkapuut ovat lehahtaneet kukkaan kuin vaaleanpunaisiin puetut morsiusneidot. kevät on odotuttanut itseään, mutta mihin tässä elämässä niin kiire olisikaan. aina ehtii pysähtyä lämmön aikaansaaman kevätihmeen äärelle.

Juna stadiin. Satumme vaunuun, jossa kymmenkunta nuorimiestä on matkalla sinne, missä jotain tapahtuu. Korvia huumaava arabiankielinen ajatustenvaihto täyttää vaunun. Joku keksii rikastuttaa keskustelua spotifaista kaivamallaan itämaisella musiikilla. Vaunua ei voi vaihtaa leimautumatta rasistiksi, paikalliset istuvat typertyneinä aloillaan. Jos nuoriso olisi kotimaista, olisimme jo vaihtaneet, melun takia. Milloin olemme ylimalkaan olleet viikonloppujunissa, en edes muista, mutta tajuan taas miksi yleensä ajamme stadiin autolla ilta- tai viikonloppumenoihin. Jos menen yksin, menen päivällä ja käytän junaa.

Matkalla asemalta Senaatintorille havaitsemme  leiriytymällä mieltään osoittavat osapuolet. ”Oikeus elää” – ja ”Suomi ensin”. On tiedossa, että Helsinki raivaa leirit lähipäivinä pois. Toivottavasti viesti on jo mennyt perille – ei se ainakaan leiriä pitkittämällä parane. Ensimmäisen lämpimän kevätillan kunniaksi joka kadulla ja terassilla soi.

Senaatintori. Valtava lavarakennelma, penkkejä, iso screeni. Aurinko paistaa vielä kuuden aikaan kuumasti ylhäältä. Kaikki teltan varjossa olevat istumapaikat ovat täynnä, auringossa olisi tilaa. Tuomiokirkon raput ovat täynnä kuoroväkeä, joka kohta kajauttaa Suvivirren yhdessä yleisön kanssa. Lokit lentelevät ihmismeren yllä. Seitsemältä alkavat eri puolilta Suomea tulleet tuhannet kirkkokuorolaiset laulaa kaikille kuoroille tuttua ohjelmistoa. ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein…” – Siinä kostuvat silmät.

Nostalgialaulukonsertin jälkeen lyhyt halaus veljeltä, joka laskeutuu rapuilta alas Aleksanterin patsaan tuntumaan. Hän lähtee seurueensa laulajien mukana jo ajamaan kotiin, ja me kaksi taas asemalle. Juna on täynnä rauhallista väkeä matkalla kotiin. 

Niin nyt on, että kevään puuhaviikot ovat koittaneet. Naapuriyhteisön talkoopäivä on ovella. Pihafaunaan on ilmaantunut kevään korvalla hiiri. Se hiiviskelee naapurin puoleisen aidan alta tutkimaan josko lintulaudan alta löytyisi vielä pikku purtavaa. Hiiri on soma, mutta ihmisen metsästysvaisto herää, kun ei talossa ole kissaa, joka hoitaisi sen puolen reviirin turvaamistointa. 

Siis lisätään kauppalistaan tavaranimike hiirenpyydys. Toinen tuo tuplamäärän teollisen tuotannon ensimmäistä pyydysmallia, nääs kokemus on osoittanut, että toimintavarmuus parin euron vempeleessä on noin 50{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}. Niinpä taas. Ensimmäisen viritys oletusarvoisesti epäonnistuu, jokin vipu on liian pitkä tai lyhyt, mutta toiseen asennetaan pala ahvenanmaan kartanojuustoa. 

Pariin päivään ei hiirosen kulkureitillä näy liikennettä. Kolmantena aamuna juusto on kadonnut ja viritys lauennut, mutta saalista ei ole. Neljäntenä aamuna pyydys on lauennut ja juusto tallella. Ei tästä mitään tule. No, rautakauppaan. Otetaan kokeiltavaksi astetta modernimpi versio, kotelo myrkkyherkkuineen, jota orava ei pääse käpälöimään. Jokohan tärppäisi.

Lauantaina nähtiin Mummo ajamassa kaupungin halki kotiin päin punaisella Tunturilla. Kypärä tiukasti päässä, ja kieli keskellä suuta, nääs toisen merkkinen tuntuu toisenlaiselta. Mummo oli ajanut valkealla Crescentillään kolmannesvuosisadan, vaan viime kesänä tuo sanoi elämänmittaiseksi tarkoitetun sopimuksen irti.

Mummo sai Lumperin mukavimman poijan pyöräkauppaa hieromaan. Kertoi siinä, että ennen muinoin oli isä-Lumperilta ostettu entinen, ja hyvin on palvellut, mitä nyt renkaita ja satula on uusittu sekä muuta pienempää rompetta vuosien saatossa. Vaan nyt on keskiö prakannut, jotahan ei saa vaihdettua. (Tämän oli tiennyt P.Kaveri kertoa ja paikkansa piti.) Mummo lateli ehdot, semmoinen pitää olla, että kenkkukoiven saa nostettua polkimelle ja kipeytyvän ranteen varassa ei tarvitse rönöttää ohjaustangolla. Ja eväskori pitää olla. Eikä saa maksaa maltaita.  – Selvät on sävelet, siihen Lumperin Poika ja luotsasi Mummon pois crescenttiosastolta tarjouspyörien rivistölle.

Lumperilla oli kevättarjousten päivä, ja esitelty 7-vaihteinen täytti ehdot, oli hyvänvärinen sekä sopi Mummon pankkikortin saldolle. Parin säädön ja korttelin ympäri hilpaistun kokeilukierroksen jälkeen tehtiin pyörälle paperit. Kuten autojen, pyörienkin kanssa on niin, että pitää ensin koeajaa ja sitten opetella uuden merkin metkut. Eikä jäädä haikailemaan entisen perään.

toukokuussa on ihana elää, hyvä lähteä elämästä. ajattelen iäkkääksi ehtineen presidentin ajan täyttymistä. koivisto oli hahmo, joka ei unohdu, poikkeusyksilö omalla tavallaan.  muistan hänestä sen, miten hän pääministerinä otti paikkansa jo vanhuudenheikon presidentin edessä. hän oli ihminen, jolla oli kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja rohkeus pitää linjansa. henkilökohtaisesti jäi mieleen eräs varhainen kevätaamu -80-luvulla, kun olin matkalla aurinkoista pohjoisespaa skattalle, ja presidentti tuli adjutantin rinnalla kävellen vastaan.  – hyvää huomenta herra presidentti, sanoin iloisesti.  hän tervehti hattua nostaen ja hymyili.

Pissismummo on juuri saanut lenkkarit jalkaan eteisessä, kun pilvestä pussahtaa lumiannos alas.  – Nonnih, pitipä arvata. Ovelta katsoen tuo näyttää kuivalta pakkaslumelta, mutta sulaahan se heti sulassa maassa niin miksei ihmisen tukalla ja takilla. Merkille on kyllä pantu, että toukokuun lumisateet ovat olleet näytösluonteisesti ohimenevää sorttia, joten Mummo jää pukeutumisoperaation puoliväliin tarkkailemaan tilannetta ja ottaa esiin yhden monista puuhista, joita mummoilla on aina varalla.   

Kun Mummo saa koneen auki ja pääsee kirjoittamisen alkuun, äsken sakeana tuprunnut sade on jo laantumaan päin. Aifouni kilahtaa, viesti tulee Puolassa marhailevalta ystävältä, joka valittaa kuoppaisia teitä niillä main. Noteerataan se pikku vastauksella. Ja kas, sillä välin aurinko on jo tullut pilven takaa, ja yksi kevätsään ailahduksista on taas kuudessa minuutissa ohi.  – Hiiohoi, nyt mentiin!

P.Kaveri lähtee mukaan jarruttamaan liiallisia menohaluja. Noh, lonkkakin muistuttaa Mummoa, että ihan äsken ei lenkillä ole oltu. Meno tuntuu vähän ruosteiselta. Askelletaan kotikatua parin korttelin verran, ja siitä aukeaa metsäpolku. Tuoksuu havupuilta, jotka ovat juuri saaneet raikastavan lumikylvyn. Linnut piiskuvat, peipponen vähän sooloilee. Valkovuokot ja sinivuokot availevat lumipöllyn säikähdyttämiä teriöitään. Koivut ovat hiirenkorvilla. Kevät puskee esiin kylmästä piittaamatta.
Tunnin kuluttua ollaan kotiovella taas, ja kas, jostakin tupsahtaa lumipilvi siihen kuin tilauksesta.  Kevät ailahtelee.

Vuosi sitten kuljimme Irlannin maisemissa. Mietin silloin, onkohan tämä viimeinen kiertomatka, jonka jaksan tehdä. Väsyin pitkiin bussissa istumisiin ja joidenkin päivien kävelytkin jo ottivat voimille. Joka kevät kuitenkin toivo nostaa päätään: jos kumminkin, vaikka lyhyempi reissu. Olen kotona viihtyvä, mutta samalla tarvitsen ajoittaisia maisemanvaihdoksia, ehdottomasti.

Toinen pohdinnan paikka on vieläkö ostaisi uuden pyörän, kun tuo uskollinen valkea cresent (melkein 30 v!) alkaa olla finaalissa. Meillä on runsaasti erinomaisia retkikohteita näillä seuduilla. Jos vaikka ensi kesä soisi sopivia pyöräilysäitä. Ja kun se kosteusremonttikin saunaosastolla on vielä riesana.