* John O’Donohue; Anam Cara, Kelttiläistä viisautta; suom. Anuirmeli Sallamo; Otava Seven 1999

Olen kulkenut tämän kirjan kanssa viime kesästä lähtien. Kun avasin sen ensi kertaa kirjakaupan pokkarihyllyssä, tiesin heti, että tämä on minulle. Se on kuin rakastuminen, tunne, että on tuntenut toisen aina, vaikka vasta juuri kohdattiin. Ennen näin on tapahtunut minulle divarissa, jonkun vanhan kirjan osuessa käteen. ’Siinähän sinä olet’.

Anam cara on gaelin kieltä ja tarkoittaa sielun ystävää, henkistä opasta, jolle ihminen voi paljastaa yksityisimmän minänsä, mielensä ja sydämensä. Tällainen yhteenkuuluvuus voi syntyä kahden ihmisen tai ihmisen ja korkeimman hengen, Jumalan välille. Ystävyyden lisäksi kelttiläiseen maailmankuvaan pohjautuvassa kirjassa pohditaan aistien maailmaa, yksinoloa, työtä kasvun välineenä, ikääntymistä ja kuolemaa. Kirjoittaja on irlantilainen runoilija, filosofi ja tiedemies.

Anam Cara on puhellut minulle lempeästi ja hiljaisin äänenpainoin tärkeistä asioista, joita olen läpi elämäni kantanut sydämessäni ja mietiskellyt. Siitä puuttuu kokonaan vaatimuksen, ahdistelun ja suorittamisen henki. Se on kuin ystävä, joka tulee syli auki vastaan, kun tulen luokseen. Pokkariversio on pieni ja kevyt ottaa mukaan mihin tahansa. Hellin unelmaa, että vielä joskus lähden Anam Caran kanssa kelttien maahan.

Suomi rakastaa renttujaan, huutelee Hesarin otsikko. – Ja ei kyllä tasan rakasta, hähää. Jos jotkut kaltaisiaan fanittaa ja tyhjäpäätoimittajat kirjoittaa ihailevia juttuja, kun ne saa siitä juomarahaa ja kännisten taputuksia olalle, ei se tosiaankaan ole koko suomi, Pissismummo ärhäköi. Noo, jutun paremmin lukemalla haistaa kevytsavuista ironiaa, niin että se siitä.

Kotiosoitteessa meinasi syntyä vakavaksi luokiteltava selkkaus, kun P.Mummo erehtyi eilisaamuisen lehtensä äärellä hazardijupakkauutista tutkiessaan tokaisemaan ääneen: No jopas. Joku sanoo kerrankin suoraan niin kuin asia on ja siitäkös hulabaloo puhkeiksen. – Ei kuollutta noin saa halventaa, Poikakaveri kimmahti. – Jaa että eläviä saa vai ettäkö kuolleesta ei totuutta saa sanoa, mutta hymistellä saa, terhenteli Mummo. – Eikä, kun kuolleenkaan ihmisarvoa ei saa loukata, Poikakaveri salamoi ylväästi.

Poikakaveri on tietysti oikeassa. Pissismummo on periaatteessa ihmisarvosta samaa mieltä. Mutta. Nyt kyllä kutkuttaa se näkökulma, että iltalehtien toimituksen palkanmaksu on siitä kiinni, että lööppijulkkuja riittää ja lehteä ostetaan. Kyseinen julkkishahmo on eläessään myynyt toilauksillaan eräänkin painoksen. Olisivat tyytyväisiä, että kerran ostetaan lehti kolumninkin takia.

Joo’o. Totuuksiakaan ei saa laukoa miten tahansa. Nehän on suhteellisia. Ikävä juttu vielä, että joku nainen menee tuommoisia sanomaan. Miehestä. Se tässä varsinainen moka onkin, vai mitä.

 Jokainen valostuva aamu on lupaus, toivon signaali ja mailleen menevä päivä kiitos elämästä.

Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.

Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.

Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.

Niinkö se oli, että runo syntyi ja eli elämän kiihkosta, hurman ja tuskan hetkistä? Ja mistä syntyy tämän ajan runous, mistä se elää?

Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.

Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa  ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.

Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu. 

Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.

Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.

Pimein pimeys on kestetty. Viikko viikolta valoisa aika pitenee. Tulppaanien väri-ilo muistuttaa keväästä ja arjen pienistä onnenhetkistä. Niitä on! 

Jokaisella meistä on tai on ollut naapuri, työtoveri, tuttava, ystävä tai sukulainen, josta ajattelee ’ihan mukava ihminen, mutta..’ Siis kaikin puolin kelpo ihminen varustettuna yhdellä tai parilla ärsyttävällä ominaisuudella. Tässä ei nyt siis puhuta puolisoista, jotka olivat maailman ihanimpia toistensa mielestä, kunnes arki alkoi.

Tuttavallani on ystävä, joka matkustelee paljon. Matkoillahan aina sattuu ja tapahtuu. Ja hän raportoi sen kaiken. Välillä hän muistaa kysyä, mitä sulle muuten kuuluu. Toinen ehtii sanoa jotain, kun ystävälle tulee siitä kohta mieleen: kerroinko jo…

Tunnen erään, joka rakastaa kertoa naapureistaan, tuttavistaan ja työtovereistaan. Joskus keskeytän jutun ja kysyn, miten sinä itse voit ja mitä olet puuhaillut. Hän hämmentyy hetkeksi, eihän tässä mitään, hyvinpä tässä. Ajattelen, että hän kertoo itsestään toisten kautta, kiertoteitse, mutta jaksanko kuulla.

Tyttöjen kesken on usein tapana kommentoida spontaanin positiivisesti toisen olemusta tyyliin onpa sulla kaunis kampaus, ihana mekko, upeat korvikset tai mitä nyt ikinä. Tunnustan, että tuo ei minusta aina tunnu luontevalta. Kohteliaisuus on hankala ottaa vastaan, vaikea on sanoa toisellekin niin, ettei mene imartelun puolelle. Lienenkö ainoa, joka tätä vielä opettelee.

Mietin joskus, olenko itse ihan mukava naapurin rouva, kaupan asiakas, tuttava tai ystävä. Milloin taas keskeytin, unohdin kuunnella loppuun, puhuin liikaa omiani tai en huomannut tervehtiä? Silloinko, kun ärsyynnyin toiseen, joka toimi samoin?

Joulunpyhiksi aiotun vierailun Äidin luona esti huono ajosää. Loppiaisena sitten uskaltauduimme aamuhämärässä matkaan. Ei aikaakaan, kun lumisade alkoi taas. Takaisinkaan ei käännytty, vaikka vastaantulevien rekkojen nostamat pyörteet pakottivat opettelemaan sokkoajoa tuulilasin peittämän lumilakanan sisässä. Kouvolan tienoille jännitystä riitti, mutta Salpausselän harjujen takaa löytyi taas se toinen, rakas maa, missä aurinko paistaa ja lumimetsä häikäisee hiljaisella kauneudellaan.

Hoivaosastolla oli vähän väkeä. Joku oli päässyt perhejouluun pyhiksi, joku toinen kokonaan pois. Tuulikki, jonka silmät aina pilkahtelevat hymyä, oli työvuorossa ja kertoi, että olivat tehneet osastolla pipareita ja Äiti oli hoivaväestä ainoa, joka oli jaksanut osallistua puuhaan. Päiväkahvilla Äiti sujautti piparin taskuunsa. Hetken päästä hän vaivihkaa supatti: ”Ota sie tää, ko miul ei oo mittää tarjota teil”. Ajattelin liikuttuneena, että äidin halu antaa lapselle omastaan ja vieraanvaraisuus säilyvät, vaikka muisti katoaa.