Lumet putoilevat katoilta ja liput liikahtelevat laiskasti saloissa siellä täällä. Mietin mitä Kalevalanpäivä herättää minussa tämän ikäisenä, tähän maailman aikaan. Hahmot ovat jo kaukaa juurtuneet mieleen: Väinämöinen vaka vanha tietäjä iänikuinen, Joukahainen laiha poika lappalainen, lieto Lemminkäinen kaunis Kaukomieli, seppo Ilmarinen Sammon takoja, Kullervo Kalervon poika sinisukka äijön lapsi. Kalevala on miehisten urotöiden maailma. Emäntiä on ja impyeitä, joita uroot omaksi haikailevat. On Louhi Pohjolan emäntä ja ylpeä Pohjan neiti, Aino rukka Joukon sisko vilahtaa, Ilmatar ihana impi, Vellamo ve’en emäntä ja Mielikki metsän.

Muistikuvissani käyvät Kalle Holmbergin muinaisen Rauta-ajan näkymät. Otan hyllystä esiin äitienpäivänä 1985 mieheltäni saadun Björn Landströmin upeasti kuvittaman, samana vuonna ilmestyneen Kalevalan erikoispainoksen (numero 191/1000). Tekstin poljento tempaisee mukaansa mistä tahansa lukea alkaa ja väkevät uniikit kuvat puhuttelevat. Käsittämättömän rikas on ollut laulaen luotu sankarimaailma ja yhäti hämmästyttävä muinaisinnovaatio, Sampo. Ja tämän on luonut Karjalan heimo, itäisen rajan kansa, jossa omatkin juureni vahvasti ovat.

Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä
tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko’issa:
sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla,
alus kuumista kivistä, palavoista paateroista,
peitto kyistä, käärmehistä, tuonen toukista ku’ottu.

  • Kalevala on hieno teos. Minun Kalevalanpäiväni kirja on kuitenkin useimmiten Kanteletar. Niissä runoissa kuuluu Suomen kansan surumieli ja ilokin, vuosisatojen hengitys.
    Ennen kouluikää osasin jo lorun: Elli keitti vellii/omalla kapustallansa,/Velli kaatui karsinahan, Ellin lapset lakkimahan,/Elli itse itkemähän,/muu perhe murajamahan.

    Ukki opetti pitkän lorun: Olin ennen onnimanni, onnimannista matikka…

    Laulu 60 on hyinen:
    Suot sulavi, maat valuvi,/ahovieret aukeavi,/ Kaikki kankahat sulavi,/lätäkötki lämpiävi,/Ei sula syän suruinen,/ei valu vajainen rinta./Jää on jänkkä sydämessäni,/vatsassani vaskivuori,/ei sula sulallakana,/ei valu varillakana,/ei lähe ei lämpimälläkänä,/kepene ei kesälläkänä,/pala ei päivänpaistehella./Minkä päivänen yleni,/sen mun mieleni aleni,/minkä päivä lämpimämpi,/sen mun mieleni vilumpi,/minkä päivä kaunihimpi,/minun mieleni pahempi.

    Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · torstai2pm 28. helmikuu28pm @ 20:30

  • Kalevala ei herätä minussa koskaan mitään tunteita. Olen jostain syystä onnistunut käymään kouluni niin, ettei Kalevalaa ole juurikaan luettu eikä siihen ole tullut vanhempanakaan tartuttua. Ehkä jo pitäisi….

    Kommentin jätti Sari · perjantai3am 1. maaliskuu31am @ 10:50

  • 😀
    Tuula, löysitpä tosi hyisen Kanteletar-katkelman, mutta hieno se on myös. Lorut ovat mainioita, Ellin vellinkeitto tuli tutuksi jo varhain , samoin Onnimanni. Kun luin viimeksi mainittua pojanpojalle, hän katsoi ällistyneenä ja sanoi: mitä tuo tarkoittaa?
    *
    Sarille
    Oppikoulun alaluokilla opettelimme laulamaan Kalevalaa. Sävel on muistissa ja kokeilinkin sitä taas. Sillä voi laulaa Kalevalaa vaikka loputtomiin, sillä runomitta on vakio. Minua viehättää jotenkin tuo alkusoinnun käyttö, joka on tyypillistä eepoksessa.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantai3am 1. maaliskuu31am @ 11:09