Olen ihmetellyt miten vierasmaalaisten vanhusten kohtalo meitä puhutteleekaan. Maamme viranomaiset ovat omankin vanhusväestön suhteen lain tuella osoittaneet puistattavaa kylmyyttä ja epäinhimillistä piittaamattomuutta. Suomalainen vanhus on yhä kotipaikkansa vanki, kun kaukana asuvat lapset haluaisivat vaihtaa vanhuksensa hoitopaikan lähelleen.

Ajattelen ystävää, joka matkustaa äitinsä luo toiselle puolelle Suomea aina kun oma vointi sen sallii. Muut sisarukset ovat toisessa maassa. Omalla äidilläni on lähiperhettä samalla paikkakunnalla, joten hän ei ole unohduksissa hoivapaikassaan, vaikka pääsen itse harvemmin hänen luokseen. Äidin hoivaosaston hoitaja kertoi matkustavansa vapaillaan toiselle puolelle maata tapaamaan omia vanhempiaan. Yhteyksien takia matka kestää melkein kahdeksan tuntia suuntaansa. Näin saavat omaiset kyytiä Suomessa.

Anki Pälve kirjoitti osuvasti HS:n yleisönosastossa viime viikolla: Saavatko omat vanhuksemme kuulua perheeseen?

 Kuin lumi on liljanvalkean himmeä valo Marianpäivänä, sielua häikäisemätön

Minkä päivä valuttaa, sen yö hyydyttää. Jää – sulavan lumen kirkkaus.

Kulttuurikuntokortin säännöt kertovat, että kulttuurin kuluttaja on yhtä arvokas kuin luoja ja tekijä. Niinhän on, että ellei olisi ihastuvia ja nauttivia lukijoita, katsojia, kuulijoita, kovin olisi turhauttavaa kulttuurin tekeminenkin. Kuntopisteen saa yhtälailla iltasadun lukemisesta lapselle kuin romaanin tai runokirjan; tv-draaman katsomisesta kuin teatterissa käynnistä; konsertista ja oopperasta kuin tv:n tai radion musiikkiohjelman parissa viihtymisestä.

Seuraavan yhteisen kulttuurikuntopisteen Viivit saavat teatterimatkasta, jota jo odotetaan.

Iäkäs leskiystävä asuu yksin kotonaan. Hän tarvitsee liikkumiseen kaksi rollaattoria ja paljon aikaa, sillä talossa ei ole hissiä ja jäykin, lonkkaleikatuin jaloin neljä kerrosta suuntaansa portaita on hikinen urakka. Toinen rollaattori odottaa rappujen alla lukittuna, sillä pääsee roskikselle ja kesän tullen kauppaan – jos on niin hyvä päivä, että jaksaa.

Viimeksi tavatessamme pohdimme miten hän saa apua, jos sairauskohtaus yllättää öiseen aikaan. Vaikka ambulanssin saisi soitettua, rapun alaovi on lukossa. Kierreportaita on hankala paareja kuljettaa päivälläkin. Turvapuhelin on harkinnassa. Muutto palvelutaloon tuntuu vielä vaikeammalta. Yhdessä rakennettu koti parvekenäkymineen on rakas.

Ystävävanhuksen pohdinnat antavat ajateltavaa nuoremmallekin. Muutot ja muutokset on tehtävä ajoissa ja tulevaisuutta ennakoiden.

Pissismummolan keittiössä käy toisinaan semmoinen puhuri, jonka pääasiallinen ja kuuluva viesti on: olen kyllästynyt ruuanlaittoon, ettäs tiedätte. Että joka päivä pitääkin ihmisen syödä. Että vielä terveellisesti, se on: kahdesti lämmintä ruokaa. Arvatkaa kuka sen lämpimän taikoo? Juuei, ei oo kokkia, Mummo on.

Poikakaveri osallistuu kyllä pyydettäessä kuorimalla perunoita tai veistelemällä rehuja salaattiin. Lämpimistäkin sillä syntyy kaikki semmoinen, mitä Mummo ei voi syödä, kuten paistetut perunat (runsaasti sipulia), purkkihernekeitto ja ’sörsseli’ (sikanautaa purkista kattilalliseen keitettyä makaroonia). Karjalanpaistin se hallitsee tietty suvereenisti, ko hää on karjala poikii. Niin ja erittäinkin joulukinkun paiston. Oikein P.Mummoa harmittaa, että joulu on vain kerran vuodessa.

Koska Poikakaveri ei luovu aamukahvistaan, Pissismummo päätti tykönäns, että ensimmäinen lämmin ateria olkoon tästedes keskipäivän puuro. Saman tien Mummo piti Poikakaverille puuronkeittokoulun ja määräsi vaihdeltavaksi hiutaleiden sortimenttia. Juttu toimii: induktioliettä saa noplailla, keittämisvaihe ei kestä kauan ja sitten puurontekeleen voi jättää hautumaan.

Tämä rauhoitti aamupäivät P.mummolassa, kun puhuria ei tarvinnut käynnistää heti herättyä. Myöhäinen lounas tai aikainen päivällinen on edelleen Mummon hoteissa. Jos Mummo kysyy: mitäs syötäis, vastaus on joko – mie’n tiiä – tai – jos vaikka lihapullia. Valitse näistä sitten. Tieteski toi ’mie’n tiiä’ on hyvä takaportti jos gourmeeraus epäonnistuu.

Männäviikolla Mummo joutui kokkauspuhurin kouriin. Yhtenä päivänä hän tarjoili salaatin lisäksi lohimedaljongit, toisena kanarisottoa ja kolmantena makkarapannua. Neljäntenä päivänä Mummo huomasi, että ups, jääkaapissa on kolmea lajia tähteitä. (Kerrottakoon tässä, että P.Mummon ykkösinhokki ovat ’pikku tähteet’.)

Mitäs. Mummo kääri hihat ja muotoili gourmetkoosteen lounaaksi: kolmensortin tähteitä lautaselle sommiteltuna, vihreää salaattia ja kevätsipulia. Poikakaverin naama ihan pikkuisen ehti venähtää, ennen kuin se sai ilmeensä järjestykseen. Ruoka oli ihan hyvää, todettiin, mutta hieman erikoinen oli menu: kalaa, kanaa ja makkaraa salaattipedillä.

Leivän, viinin ja sanan lisäksi ihminen elää myös vuodenaikojen alati muuttuvista ilmeistä Jumalan luonnossa

Kuluva vuosi on EU:ssa nimetty köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Köyhyyden vastainen teemavuosi ei näy juuri missään.

Seminaareihin kokoontuu pukukansaa keskustelemaan keskenään teorioista, joilla köyhyyyttä voitaisiin vähentää. Kansantalouden tunnuslukujen tarkastelun jälkeen voidaankin todeta, ettei nyt ole varaa tehdä köyhyydelle mitään.

* Marjut Lindberg, Helsingin Sanomat 13.3.2010

Luettuani Finlandialla palkitun *Punaisen erokirjan (2003) tajusin, että n.k. sivistyksessäni on Saision mentävä aukko. Alkoi tuntua nololta, että julkisuudessa esiintyvän henkilön tuntee kulttuurivaikuttajana, näyttelijänä tai julkistamansa seksuaalisen identiteetin edustajana paremmin kuin kirjailijana. Saision kirjallinen tuotanto on mittava ja laadukas: romaaneja on toistakymmentä ja näytelmiä vielä enemmän. Päätin keskittyä tässä romaaneihin.  

Toisen kirjastoreissun Saisio-pinon aloitin *Exitistä (1987), jonka Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo yhdessä ovat kirjoittaneet matkoistaan Meksikossa, Burmassa, Intiassa ja Nepalissa. Pidän kovasti matkakirjoista ja tässä oli mielenkiintoisia yksityiskohtia kaukomaista. Kirjoittajat ovat viipyneet kohteissaan, maistelleet kaikin aistein, taiteilijan uskalluksella heittäytyneet kokemuksiin ja oivallukset välittyvät lukijalle. Näkökulmat ovat paikallisten ihmisten puolella. 

Trilogian *Kiusaajan (1986) Jukka on vahvasti mies, jolle Marko ja muut kauniit pojat luovat Saision kirjoille ominaisen homoeroottisen suhdeverkoston. Kiusaajan tarina alkaa vankilassa ja sen kova maailma tuntuu uskottavasti kuvatulta. Hämmentävää, miten aidosti Saisio osaa kuvata miehen tuntoja ja seksuaalisuutta. *Viettelijä (1987) on Jeesuksen tarina, jossa Juudaksella on eniten sanottavaa. Romaani on sinänsä hyvin kirjoitettu, mutta jos kriteerinä pitää sitä, että toisinto antaisi uuden tulkinnan aineksia tuttuun tarinaan, henkilökuvaan tai opetuslasten keskinäisiin suhteisiin, ei sisältö vakuuttanut. *Kantaja (1991) käsittelee isän ja pojan tarinaa sekä pojan homoeroottisia suhteita. Tähänkin on Saisio ottanut rinnakkaistarinan, raamatun tuhlaajapoikakertomuksen toisinto lomittuu alkuperäistarinan kanssa. 

Kärsimystrilogian jälkisanat-osiossa Saisio perustelee salanimellä kirjoittamista. Ken muistanee 1980-luvun kulttuuridebatin aiheesta Jukka Larsson, tai 1990-luvun Finlandia-palkintoehdokas Ewa Weinin henkilöyden paljastumisen, saa tästä kiinnostavaa tietoa, miten kustantamot ja kriitikot tuohon aikaan toimivat. Saisio epäilee kriitikoiden suhtautuvan miesten esikoiskirjoihin positiivisemmin kuin naisten. Lienee selvää, että sekä kustantaja että kriitikko – kuten lukijakin – on ihminen, jolla on yksilöllisiä mieltymyksiä, ennakkoluuloja, jopa laumasieluisuutta.

****  

Pirkko Saisio on lahjakas, kiinnostava, taitava, jopa loistava kirjailija. Oman elämäntarinan aineksien käyttö ja toistuvat teemat ovat ilmeiset. Uskonto, raamatuntekstit ja homoeroottiset suhteet tulevat esiin lähes joka teoksessa. Saision tuotanto olisi varsinainen kultakaivos paitsi kirjallisuuden tutkijoille, myös psykologian ja psykiatrian ammattilaisille, jotka haluavat ymmärtää ihmistä. Minussa tämä lukusessio on synnyttänyt paljon ajatuksia ja ymmärrystä erityisestä elämänkohtalosta. Meissä kaikissa on syvä ihmisyys samaa.