Usko; aavistuksia toisesta todellisuudesta. Ei tietoa, ei varmuutta; sokeaa luottamusta vain. Rukous; yhteyden värähtelyjä, mahdottoman mahdollisuus.
Pertti Nieminen; Näen syksyssä kevään; Otava 2009
Miten kaunis syksy! / Vanhemmiten / on vuodenaikojen kierto / alkanut kiehtoa mieltäni / entistä väkevämmin: / näen syksyssä kevään, / siementen kypsymisen, / maan levolle käynnin, / horroksen ja unen; / kevät niissä nukkuu, siemenissä / ja maassa. / Odotan sen heräämistä, / ikävöiden, mutta tyynesti; / tiedänhän, ettei se minua petä: / kaipaukseni on onnellista kaipausta. / Miten kaunis syksy! / ja siinä kevät.
(Pertti Nieminen; Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989)
Joulun täyttämä lahjatoivomus on antanut herkutteluhetkiä pitkälle kevättalveen. Niemisen valitut, runoja kuudelta vuosikymmeneltä, paljastaa kauniisti, miten kiinalaisen runouden kääntäjäksi profiloituneen Pertti Niemisen oma runoääni kepeästi ja syvästi soinnahtelee, murahtelee ja herkistyy. Runoilija Niemisellä on intohimoinen suhde sikareihin, Vivaldiin ja lintuihin. Erityinen nautinto on ollut lukea isoisän runoja lapsenlapsistaan.
Jo hyvin nuorena rakastuin runoihin. Silloin luin myös Niemisen suomentamaa kiinalaisen viisauden kokoelmaa, Keskitie. Tovin hyllyköissä koluttuani löysin tuon kellastuneen pokkariversion, joka kulki monessa muutossa mukana. Neljänkymmenen vuoden takaisia alleviivauksia tutkiessa huomaan yllättäen, miten keskitien viisaus on ollut elämässä suuntaa antavana. Löytyi myös useita Pertti Niemisen kokoelmia. Edellinen koottujen teos, Luen muutosten kirjaa, käsittää runot 1956-1972 ja on julkaistu sekä hankittu 1979.
Kai Nieminen, Pertti Niemisen poika, on myös runoilija. Hänen kokoelmansa Se vähä minkä taivasta näkee (Runoja 1969-1989) on myös hyllyssäni, ostettu divarista -94. Kai Nieminen erikoistui isänsä tavoin idän runouteen, valitsi vain Kiinan sijasta Japanin. Hänen runonsa ovat marinoituneet piipputupakan tuoksussa. Luonnonläheisiä tunnelmakuvia on runsaasti, mutta myös omintakeinen huumori sävyttää Kai Niemisen runoutta.
siivin suolankimaltavin lentää / kaipuun tiira pois, en enää / ajattele sinua. ei ole merta, / ei lapsuutta. kyynelten suolan / pyyhkäisee tuuli. / ei ole mihin sukeltaa, / ei heijastavaa pintaa josta / näki väläyksen: oman itsensä. / niin hämärtyy ilta, kevein siivin / lentää kaipuu pois. en ole enää missään.
(Kai Nieminen; Tie jota oli kuljettava, 1979)
Rouvasväen Yhdistyksen Leidit ovat profiloituneet kotimaisen elokuvan katsojiksi aina kun jotain kiinnostavaa ilmenee sillä rintamalla. Kotimaisia kelpo leffoja, jopa oikein hyviä tulee teattereihin. Televisioon ne päätyvät kumminkin vasta aikojen päästä ja leffahan on parhaimmillaan tuoreena. Lippuja ei tarvitse tilata, päivänäytäntöihin mahtuu aina. Tällä kertaa katsomossa oli joku hiihtolomaa viettävä perhekin.
Aleksi Salmenperän Paha perhe tuli katsottua. Ahdistavaa, mutta ei sillä tavalla kuin kotimaisten perhehelvettien kuvaukset yleensä. Kukaan ei juopotellut eikä muutenkaan sikaillut, ketään ei tapettu eikä viety vankilaan. Ahdistavuus tuli siitä, miten sivistyneen kylmää ja tunteetonta perhettä kuvattiin. Enemmän kuin paha, perhe oli puhumaton. Kuvaava kohtaus: abipoika tuli herättämään isäänsä kertomalla, että äiti on kuollut. Isä sanoi: vai niin.
Ville Virtasen roolityö äärimmäisen kunniantuntoisena tuomarina ja isänä oli vavahduttava. Sosiaalisen häpeän uhka johti isän suorastaan paranoidisiin kuvitelmiin ja väkivaltaan, joka särki lopullisesti isän ja pojan suhteen sekä isän uuden avioliiton. Salmenperän ohjaus vetää ajoittain kauhistuttavan niin lähelle koomisen rajaa, että katsojaa alkaa naurattaa. Se lienee keino säädellä katsojan ahdistusta, sillä mitään hauskaa elokuvassa ei ole.
Pojan harrastus, miekkailu, kasvot häivyttävine suoja-asuineen, luo oman viitteellisen kuvansa perheen sisäisestä tahtojen taistelusta, joka päättyy isän häviöön. Loppukohtauksessa kaiken menettänyt mies seisoo pystypäin yksin tuulisella parkkipaikalla housunlahkeet lepattaen.
PS
” Kukaan itseään muodikkaana pitävä pomo ei enää uskalla sanoa, että tehtävä on vaikea, hankala, työläs, vaativa, kelju, kurja tai peräti toivoton. – – – Uuskielen tarkoitus on kuohita sanojen alkuperäinen voima ja aito merkitys. Haastava on sana, jonka antaisin yksinoikeudella haastemiesten käyttöön kuvaamaan heidän työnsä laatua. Muut käyttäjät haastelevat joutavia. ”
(Anti-Manninen, HeSa:n kolumnissa)
Eipä ole ollut ilonaihetta V:n olympiakisoissa suomalaiskatsojalle. Aamuna muutamana nousimme seitsemältä eläytyäksemme kiekkomatsiin. Keltapaidat veivät peliä miten tahtoivat ja omien lätkä-äijien touhuilu oli tuskallista katsottavaa. Ruotsin toisen maalin jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja Toinenkin syventyi aamun Hesariin. Peli oli sitten päättynyt 3-0. Kannattaapa iloita lucky looserina pääsystä puolivälieriin intrigointiepäilyt niskassa.
Mäkihyppy on – anteeksi vain – yksi kaikkein tylsimmistä seurattavista: suoraa latua tornista, hyppy nokalta kuin harakan lento ja alastulo varma. Tuulenpuuskia syytellään, mutta tosiasiassa suoritusvarmuus vain on hyppääjillä eri luokkaa. Hiihtäjillämme ei luista suksi tai on kurkku kipeä, mutta tosiasiassa paremmat tulevat maaliin kerta toisensa jälkeen hyvin sijoituksin. Yksinkertaisin selitys olisi: parhaat voittavat.
Taitoluistelua seurailen mieluusti – siitäkin tietoisena, että mitalit menevät muille. Lajilla on katsojalle sentään annettavana nautinnollinen liikkeen hurma ja taidokkaimpien välittämä kauneuden ja keveyden illuusio.
Kuuluu olleen realistisena tavoitteena 12 mitalia kotiin. Tasan yksi on toistaiseksi saatu. Kilpaurheilumme taitaa elää pitkää hemohes-krapulaa, fyysisesti sekä henkisesti.
Huiskismummo oli viimein päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen yökyläilystä Pissismummolassa. Kutsu oli muhinut mielessään viime juhannuksesta asti. Huiskis oli klikkaillut netistä junayhteydet, tulostanut oikein paperille ja ilmoittanut yökylään milloin saa hakea pääteasemalta. Hyvissä ajoin hän oli hankkiutunut lähtöasemalle, mutta kuinka ollakaan, joutunutkin ankaraan sanaharkkaan veeärrän Lipunmyyjättären kanssa.
Lipunmyyjätär nimittäin siinä vänkäämään, ettei semmoista jatkoyhteyttä menekään ja vaihtokin on eri asemalla. Huiskismummo oli tanakkana, että tässä se seisoo paperilla, veeärrän nettisivuilta kopsattuna, että kylläpäs menee. Ei tasan mene, kun Lipunmyyjättären koneella ei kerta semmoista yhteyttä näy. Juupas-eipäs-ottelun eka erä meni veeärrälle, Lipunmyyjätär piti päänsä. Huiskis tiedottamaan yökyläänsä, että tullaan tullaan, mutta puoli tuntia myöhemmin.
Huiskis ei tosiaankaan ollut eka kertaa junakyydissä. Saavuttuaan itse katsomalleen vaihtoasemalle, hän astui junasta muina mummoina vaikka veeärrä unohti sillä kertaa kuulutuksetkin. Huiskis tarkisti sähkiksen lähtöajan aseman taulusta (se toimi!) ja etsiytyi tyytyväisenä oikeaan junaan. Sähkis viilettämään oikorataa kohti määräasemaa. Yökylän puhelimeen helähti täsmennys: tuloaika alkuperäinen.
Paluulippuun oli Lipunmyyjätär säätänyt reitin yhtä kiemuraiseksi kuin tulonkin. Yökylässä ihmeteltiin silmiä pyöritellen yhteisvoimin eikö Lipunmyyjätär saa selvää omista aikatauluistaan vai onko kenties mummoille hitaampi reitti kuin muille. Ei voi ymmärtää. Vaan Huiskis piti päänsä tälläkin kertaa ja painui kotiappäin samaa rataa, mitä oli tullutkin. Huiskismummon tunteva voi arvata, että Lipunmyyjätär tulee saamaan voitonriemuista palautetta.
Epäonnisen junaliikenteen kauhuskenaariot on muutoinkin nähty tänä talvena. Vaan aina Mummot veeärränkin tumpuloinnit jotenkin klaarailee.
TV-Ykkösen ajankohtaisohjelma oli tarttunut piispainkokouksen sorvaamaan linjaukseen rekisteröidyn parisuhteen siunaamisesta. Studiossa olivat keskustelemassa kirkon perhetyön emeritarovasti, parisuhteessa elävä aktiiviseurakuntalainen sekä kaksi raamatullista fundamentalistia herätyskristillisistä piireistä.
Keskustelun seuraaminen oli totaalista piinaa. Toimittaja oli rakennellut aiheesta oleellisin kysymyksin ja aihetta valottavin välispotein kohtuullisen kokonaisuuden, mutta ei saanut keskustelua hallintaan missään vaiheessa. Ison osan aikaa kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa. Hämmästyttävää kiihkoilua puolin sekä toisin.
Ajoittain huudoksi yltyneen kinaamisen täytyi olla erityisen piinallista miehelle, joka oli suostunut mukaan edustamaan asianosaisten kokemusmaailmaa. Miltä hänestä tuntuikaan kuulla tekevänsä suuren synnin rakastamalla samaa sukupuolta olevaa niin paljon, että haluaa elää tämän kanssa. Moraalinen tuomio toiselta puolen pöytää tuli järkähtämättömänä.
Kysymys on tulkinnoista: raamatun, teologian ja kristillisen parisuhteen, mutta myös homoseksuaalisuuden käsitteestä nykytiedon valossa. Oikeassaolijoiden mukaan raamattu tuomitsee yksiselitteisesti homoseksuaaliset suhteet. Yhteiskunnallinen laillistaminen ei merkitse mitään, koska raamattu on sellaisenaan Jumalan sanaa eikä muilla argumenteilla ole mitään arvoa. Oikeassaolemisen tarve ylittää kristillisen rakkauden periaatteet ja seurakuntalaisten tasa-arvoisen kohtelun.
Kirkko puolustaa miehen ja naisen avioliittoon perustuvia perhearvoja. Toisenlaisten parisuhteiden ymmärtämisessä ja arvostamisessa on vielä paljon toivomisen varaa. Siunaamista tuskin toivovat ne, joille sillä ei ole merkitystä.
Hautaan siunataan kaikki, joiden omaiset sitä toivovat, jopa kirkkoon kuulumattomat vainajat. Ehkä elävien parisuhteiden siunaaminenkin vielä jonakin päivänä lakkaa olemasta moraalikysymys.
Kirsti Ellilä; Isäni koti; Karisto 1994
Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan Kirsti Ellilä on pohtinut toisinaan kirjallisuuden genrejä. Lienee asiantuntijataidetta luokittelu nuoriso- tai viihdekirjallisuuteen tai toisaalta vakavasti otettavaan, ’oikeaan’ kirjallisuuteen. Vaikka en ole ’oikea’ (yo. arvosanan suorittanut) kirjallisuuden asiantuntija, voinen ilmaista kokemusperäisen mielipiteen: lukijalle luokittelut eivät ole tärkeitä, kirja joko kiinnostaa tai sitten ei. Lukija muodostaa ikioman kategorian mielikirjailijoistaan tyylin, kielen rikkauden ja tarinan kutomisen taidon perusteella. Minulle merkitsee paljon myös se, onko kirjailijalla sanottavaa, jota jää miettimään ja joka saattaa vaikuttaa käsityksiini.
– ”Sinä yönä, kun isä kuoli, heräsin kirkkaisiin valoihin ja siihen miten äiti itki. Olin juuri täyttänyt seitsemän enkä paljoa ymmärtänyt tästä maailmasta, mutta tiesin kyllä, milloin elämäni perustuksia horjutti sellainen myrsky, joka ei heti laantuisi.”
Kirjan tarina tempaa lukijan heti mukaansa. Kun äiti romahtaa, tytölle tulee vaarista kasvun kiintopiste. Suhde kuvataan lämpimästi ja aidosti. Uskonnollinen kehys on vahva, aidontuntuinen. Pidän kirjailijan koruttomasta tyylistä: lauseet ovat selkeää ydinkieltä, ei turhaa koukerointia ja maalailua, ei ylisanoja. Samastumiskohteita oli riittävästi niin, että tarina piti imussaan ja kosketti positiivisen katarsiksen myötä tunnemuistoja omasta elämästä.
Palatakseni luokitteluun, pitäisi kai kysyä kustantajalta miksi kirjan kansikuva on perinteistä tyttökirjatyyliä. Onneksi kirjasto oli määritellyt kirjan kertomakirjallisuudeksi ja niiltä hyllyiltä se osui luettavaksi. Aikuistuttuani ja maailmalla jo ollen pohdin isänsä tyttären tavoin, missä on kotini. Henkisesti tunsin etääntyneeni lapsuuden maailmasta ja oman maailman löytäminen oli vaivalloinen polku. Kodittomaksi en kuitenkaan jäänyt.
– ”Kenties ihmisellä ei tässä maailmassa muuta kotia voi koskaan ollakaan kuin oma mielensä ja kenties rakkaus sellaisina suloisina hetkinä kun maailmankaikkeus pidättää hengitystään, jotta sielu ehtisi hipaista toista sielua ennen kuin ruumiit yhtyvät ja taika haihtuu.”
Kiitos kirjasta, Kirsti Ellilä.
Viimeviikkoinen konsertti-ilta muistutti taas kulttuurimuodon antoisimmista ja piinaavimmista puolista. Kotiovelta perille on jokseenkin 33 kilometriä autolla. Viimeiset kilometrit Helsinginkatua Mannerheimintielle ja Finlandiatalon parkkialueelle kääntyminen kestävät yhtä kauan kuin moottoritieosuus – kiitos lukuisten liikennevalojen, joissa kääntyvillä kaistoilla saa jonottaa toisetkin vihreät.
Viulusolisti Barnabás Kelemen on odotettu vieras niin Helsingissä kuin muuallakin. Hänen taituruutensa sytyttää aina yleisön ja 1700-luvun Guarneri soi hänen käsissään lumoavan kauniisti. Viulukonsertto on persoonallista Beethoovenia, klassikko, joka alkaa ja päättyy hiljaisiin rummunlyönteihin ja sointi on dynaaminen ja raikas. Finlandiatalon täyteinen yleisö osoitti lämpimästi suosiotaan ja Kelemen tarjosi ylimääräisenä makupalan Béla Bartókia.
Mutta…kun orkesteri vaikeni ja viuluvirtuoosi keskittyi hienoihin soolo-osuuksiin…tuhannen ihmisen yleisöstä löytyi monta yskijää, joiden köhiminen ja pärskähtely rikkoivat harmonian. En voi ymmärtää, miksi ei voi jäädä kotiin, jos on kipeä tai ottaa edes pastilleja mukaan, jos on vaara, että yskänkohtaus yllättää. Eikä tämä ollut poikkeus, yskijöitä riittää jokaikiseen konserttiin. Tällä kertaa ei soinut kenenkään kännykkä, sekin on joskus kuultu.
Väliajalla puolet yleisöstä ahtautuu tarjoilupöytien tuntumaan hankkimaan juotavaa. Joillekin konserttielämys vaatii tukevat leivoskahvit. Tungos on hirveä ja viimeiset joutuvat hörppimään juomansa vauhdilla, kun merkkisoitto kutsuu jo saliin. Konsertin päätteeksi jonotetaan täpö täysillä naulakoilla, taksijonossa, raitiovaunupysäkillä tai hitaasti purkautuvassa autosumassa. Odotamme hartaasti Musiikkitalon valmistumista, jos se helpottaisi edes joitakin jonotuksia.
Kaikesta huolimatta Béla Bartókin energinen orkesterikonsertto jäi sykkimään mielessä elämäniloa, kun palailimme sumuista tietä kotiin. Musiikki on meidän kahden yhteinen juttu.