Toinen Porton aamu valkenee aurinkoisena. Anja kuitenkin kertoo, että säätiedotteessa oli puhuttu sateen uhasta. Osa hakee vielä sadevarusteita mukaan autoon, kun lähdemme liikkeelle. Tänään ajamme Minhoon, Portugalin pohjoisimpaan maakuntaan, jossa tehdään Vinho Verdeä, ’vihreää viiniä’. Taas on ohjelmassa linnaa, palatsia ja kirkkoa. Olen jo joutunut lääkitsemään jalkasärkyä, kun joka päivä on portaiden nousua. Sisua kehiin, tiesinhän tämän!
Guimaraesin vanha keskusta linnoineen, kuninkaan kastekappeleineen ja tuomiokirkkoineen on seitsemäs Ihmeemme ja maailmanperintökohde sekin. Vanhan kaupungin muuriin on myöhemmin laitettu teksti: ?Täällä syntyi Portugali?, sillä valtion syntysanat on lausuttu Guimaraesissa. Linnan vieressä olevaa Bragancan Herttuoiden palatsia kunnostetaan parhaillaan, kuten lukemattomia muita vanhoja kulttuurimuistomerkkejä Portugalissa. Joku matkalaisista heittää, hieman nuristen, että mekin maksamme EU:n kautta näiden romulinnojen kunnostusta. ? Niin ja sittenpä onkin mukava käydä ihailemassa yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöämme, jatkan minä siihen. Palatsissa on peräti 39 savupiippua, mikä kertoo, että tulisijojakin rakennettiin pohjoisen palatsien huoneisiin jo varhain. Talviaika saattaa joskus olla varsin kylmä ja kostea näillä main. Herttuoiden lippuna on nelikulmainen pieni siniristilippu ja kun ne hulmahtelevat aukiolla, tulee oikein kotoinen olo.
Meillä on ostos- ja kahvitauko Guimaraesissa ja porukka hajaantuu kauppoihin ja kahviloihin. Toinen ja minä poikkeamme erääseen kirkkoon, jossa valkoviittaiselle, kruunupäiselle Fatiman Neitsyelle omistetun alttarin lähellä istuu naisia rukoilemassa. Kirkossa on paljon kynttilöitä ja hyvin lämmin, erityinen tunnelma. Istumme mekin hetkeksi, suljen silmät ja lepään siinä. Minulla on hyvä olla. Hiljaa tulee tajuntaan kirkas oivallus siitä, mikä ero on museokirkolla ja elävällä kirkolla, jossa seurakunta kokoontuu ja rukoilee.
Kysyn Anjalta, miksi emme poikkea Fatimassa, kun reittimme kulkee niin läheltä sekä pohjoiseen mennessä että Lissaboniin palatessa. Anja vastaa, että se ei mahdu matkaohjelmaan. Ajattelen, että Fatiman Ihme – tuo kahden pienen paimentytön ja heidän ison siskonsa niityllä useaan kertaan näkemä Neitsyt Maria ja hänen tytöille jättämänsä kolmiosainen viesti, jonka jokainen osa on toteutunut ? olisi voinut olla vaikka viimeinen Ihmeistä ja paikka kaupallisine krumeluuneineenkin poikkeamisen arvoinen. Rovasti vastaa samaan kysymykseen yllättävästi, että Braga on kirkollinen keskus ja Fatima hengellinen. En enää kysy, miksi hän rinnastaa nämä kaksi näin, ajattelen, että kirkon historiallisen ja hengellisen keskuspaikan asettaminen toisensa pois sulkevaksi vaihtoehdoksi, kertoo kaiken.
Bragan pyhän kukkulan, Colina Sagradan sydämessä on siis koko maan vanhin kirkko. Kirkossa on taas kuvaaminen kielletty, mutta kun jään hetkeksi yksin pylväiden taa, otan silti, ilman salamaa, kuvan Ruusumadonnan kappelista. Pihalla poikkean mielijohteesta pyhien muistojen kauppaan ja päätän ostaa muistoksi matkalta pienoispatsaan valkoviittaisesta Fatiman Neitsyestä, joka erityisellä tavalla on ollut mielessäni pitkin tätä matkaa.
Bom Jesu do Monte
Herkullista ankkariisilounasta syömme kauniissa hotellissa Bom Jesu do Monte vuorella. Paikka on Fatiman jälkeen Portugalin suosituin pyhiinvaelluskohde. Barokkityyliseen kirkkoon pääsee serpentiinitietä, hammasratajunalla tai nousemalla toista tuhatta porrasta. Kirkossa näen tällä matkalla ainoan seitsemällä miekalla lävistetyn Pyhän Äidin alttarin, jonka luo elämässään tuskaa ja kärsimystä kokeneet tulevat rukoilemaan.
”Sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä…”
~ jatkuu
Joskus sitä joutuu lähtemään, kun on matkan toisessa tilanteessa varannut, pandemian uhka mielen alla. Kun palaa maailmalta kotimaahan, on kuin olisi lomalla kaikista kamaluuksista ollut. Pandemia koskee kaikkia Euroopan maita, mutta määränpäässä ei näy eikä kuulu minkäänlaista kohkaamista asiasta. Hotelleissa on käsidesiä tarjolla ja huoneessa yksinkertainen toimintaohje sairastumisen varalta.
Sen sijaan ensimmäinen kotimainen lehti, joka paluumatkalla osuu käteen, huutaa lapsen kuolemaa isoin otsikoin. Media kertoo, että leipäjonojen rinnalle on meillä ilmaantunut rokotusjonoja ja ihmiset taistelevat vuorostaan paniikissa. Paikoin loppuvat rokotteet. Jossain toiset ovat toisia arvokkaampia, kun kaikille ei riitä. Sitten tulee taas kuolleita, joku perusterveeksi arvioitu, muutama perussairas, joka on rokotettu liian myöhään, tai – mitä ei haluta kertoa – sairastunut rokotteesta perussairautensa huonon tilan vuoksi.
Meillä on keskimäärin ottaen hyvä terveydenhuolto, systeemi toimii. Ilmiselvää kuitenkin on, että pandemian uhan alla systeemi on haavoittuva. Rokotusohjelma on auttamatta myöhässä. Eikä se ole systeemin vika, rokotetta vain ei ole ollut saatavilla.
Medialla ei tunnu olevan suhteellisuudentajua eikä vastuuta paniikin lietsomisesta. Asiallista informaatiota on joutunut suorastaan kaivamaan milloin mistäkin lähteestä. Riskiryhmistä puhuttiin viikkotolkulla ennen kuin näin mediassa ensimmäisen tarkan selvityksen siitä, ketä riski koskee. Joka vuosi kuolee ihmisiä tavallisen kausi-influenssan jälkitauteihin. Ei kuolema ole uutinen, joka palvelee kansalaisia tässä tilanteessa.
Asiallinen tieto ja selkeät toimintaohjeet aina tilanteen mukaan päivitettynä – sitä olisi medialta odottanut.
näkymä kaupunkiin katedraalin kukkulalta
Portossa aamu valkenee kosteana ja sumuisena. Kadun valotaulu, joka näkyy huoneemme ikkunaan, ilmoittaa lämpötilaksi +18. Ulkoa kuuluu saarnanuottista kailotusta: mies seisoo aukion laidalla kadun kulmassa saarnaamassa ohikulkeville. Tämä mies on suhtsiistissä puvussa, mutta monta ruokkoamatonta, likaista, nälkiintyneen näköistä ja kiiluvasilmäistä yksinäistä miesressukkaa nähtiin jo Lissabonissa, kerjääviä, puistoissa ja talojen syvennyksissä pahvien alla nukkuvia kodittomia. Hyvinvointiyhteiskunnassa ilmiö pistää ikävästi sekä silmään että sydämeen. Anja kertoo, että Portugalissa on hyvä sosiaaliturva, kuten EU-maissa yleensäkin, mutta ei se täälläkään näy estävän ihmistä joutumasta kadulle ihan kirjaimellisesti.
vanhasta kauppahallista
Aamulla kerrotaan yhden iäkkäistä matkalaisista saaneen illalla sydänoireita ja kuumeisen ripulin. Vaimo jää sairastuneen miehensä luo, kun me muut hankkiudumme kävelemään kaupungille. Tutustumme Porton vanhaan kauppahalliin, jonka kukkien ja hedelmien runsaus ihastuttaa ja kalatiskien kammottavan näköiset otukset (hajuineen) nostavat hiukset pystyyn. Kaupungintalon aukion kulmalla odottelemme bussiamme. Katselen iäkästä miestä, joka tulee ulos kaupungintalon ala-aulasta salkku kädessä ja seisahtaa portaille neuvottoman näköisenä. Vartin päästä, kun bussimme viimein tulee, mies seisoo siinä yhä kuin ei tietäisi mihin lähteä.
Porto vaikuttaa mukavalta paikalta, jonka keskusta on nopeasti hahmottuva. Kaupunkia kierrellessämme osumme näkemään yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan fuksiaiset. Portugalissa yliopiston opiskelijat pukeutuvat Anjan mukaan yleensä mustiin asuihin, joihin kuuluu viitta ja farmasian ja lääketieteen opiskelijoilla on lisäksi jotain violettia asussaan. Mustanvioletti joukko on koolla tiedekuntarakennuksen aukiolla olevan suihkulähteen ääressä, jossa vanhemmat opiskelijat lappavat potan näköisillä astioilla nuorempien päälle suihkulähteen vettä. Hauskaa näyttää olevan. Touhua katselee nimikkopuistonsa nurkalta patsaaksi ikuistettu Salazar, tiedekunnan muinoinen perustaja.
puiston palmuja ja araucarioita
Kiertoajelun päätteeksi meille näytetään vanha pörssitalo, jota käytetään nykyään valtiovierailutasoisten päivällisten, kokousten ja konserttien pitopaikkana. Se on todella upea rakennus, joka on täynnä arvokasta taidetta. Talon arabialaista juhlasalia remontoidaan parhaillaan konserttisaliksi. Hengähdän syvään: sali on yksinkertaisesti ja ehdottomasti kaunein koskaan missään näkemäni. Sisällä ei saa (tietenkään) kuvata, joten on ostettava haitarikortti, josta saa vain kalpean aavistuksen todellisesta loistosta. Itämaista loistoa Iberian niemimaalla riittää.
Pörssitalon takana on Pyhän Fransiscuksen kirkko. Se järkyttää toisella tavalla. Tietäen Fransiscus Assisilaisen äärimmäisen askeettisen elämän ja veljeskunnan yksinkertaisuuteen ja nöyryyteen perustuvan uskonkäsityksen, tuntuu todella groteskilta katsoa mahtavaa kirkkoa, jonka raskas barokkityylinen kuori ja alttari on ylettömän koristeellinen ja kauttaaltaan kullattu. Anja kertoo aatelisten, rikkaiden kauppiaiden ja pörssikeinottelijoiden lahjoittaneen kirkon koristelun ja vaatineen vastineeksi suvuilleen hautapaikan alttarin alapuolelta kryptasta. Kirkon koristeluun on käytetty lehtikultaa arviolta 200-300 kiloa. Poistun kirkosta sekavin tunnelmin.
kuudesta kolme sai samaan kuvaan
Laskeudumme alas joen rantaan syömään mainiosti laitettua turskaa. Lounaan jälkeen pääsemme risteilylle Douro-jolle ja näemme sen kuusi komeaa siltaa ja joen kahta puolta nousevat rinteet. Sandemanin viinikellariin tutustuminen on mielenkiintoista, saamme käsityksen portviinin tieteellisen tarkasta tekoprosessista ja lopuksi tietysti maistiaisetkin. Valkoista portviiniä maistan täällä ensimmäistä kertaa, hyvää sekin on.
vanhat viinikaljaasit, joilla ennen kuljetettiin tynnyreitä jokea pitkin
Päivän kohokohdaksi meidän kahden osalta muodostuu Café Majesticassa illan hämärtyessä nautittu ’afternoon tea? talon tapaan tarjottuna. Siihen kuuluu kannullinen valittua teelaatua, kuumaa maitoa ja hunajaa, kolmioleipiä sekä kala- että lihatäytteellä, vehnäpullat, joissa hilloa ja kermavaahtoa, kolmea eri lajia makeaa kakkua (omena-, tosca- ja sachertyyppistä) ja suklaaseen kastettuja mansikoita. Tämä ylenpalttinen herkuttelu maksaa 10 euroa hengeltä, Porton vanhimman ja kuuluisimman kahvilan interiööri ja tunnelma bonuksena.
~ jatkuu
Obidosin Pyhän Hengen Pankki
Toisena matkapäivänä ihmeiden metsästys jatkuu Lissabonista pohjoiseen kohti Porton kaupunkia. Jos on Sintra kuninkaiden kaupunki, niin Obidos puolestaan tunnetaan kuningattarien kaupunkina. Anja kertoi aivan rakastuneensa tuohon vuoren rinteellä uinailevaan kyläkaunottareen, joka muinoin lahjoitettiin aina kulloinkin vallassa olevalle kuningattarelle. Anjan portugalilainen anoppi kuuluu olleen sieltä kotoisin. Pysähdymme torin laitaan ja kävelemme siitä viehättävää kujaa ylös Obidosin linnaan, neljänteen Ihmeeseen, jossa saamme maistiaiset makeasta kirsikkalikööristä.
Barcelosin kukot ovat Portugalin tunnus
Aurinko valaisee vuoren rinteet ja laakson, kukat kukkivat marraskuussa, jossain kiekuu kukko. Kujalla on toistaan somempia pikkuruisia kauppoja, joissa poikkeillen aika kuluu huomaamatta. Kuljen yleensä Toisen kanssa ryhmän laitamilla tai perässä kuvaamisen vuoksi ja nyt huomaankin, että kaikki ovat jo menneet. Anja tulee torin suunnalta ja kysyy ystävällisesti: muistithan, että lähdemme tasalta. – Voi, muistin kyllä, mutta unohduin silti, nauran ja kiiruhdan peräänsä torille, jossa matkalaiset ostavat vielä omenoita ja päärynöitä torimummolta ja sitten auto pääsee lähtemään eteen päin. Kukapa ei kuningattarien kaupunkiin rakastuisi!
Alcobacan luostarin julkisivu jatkuu sata metriä keskiovelta kumpaankin suuntaan
Viides Ihme on Alcobacaan, kahden joen risteyskohtaan 1100-luvulla perustettu Pyhän Marian munkkiluostari, jossa kukoistavimmillaan oli yli 900 munkkia. Luostari oli tuolloin koko Portugalin rikkain ja siellä oli mm. valtava kirjasto. Luostarikirkossa lepäävät kuninkaanpoika Dom Pedro ja hänen rakastettunsa Dona Inés de Castro sarkofageissaan. Anja kertoo kiinnostuneille Pedron ja Inésin liikuttavaa rakkaustarinaa sarkofagien ääressä ja minä vaeltelen kuvaamassa kauniin kirkon Maria-alttareita ja appelsiinipuiden täyttämää sisäpihaa. Kaariholvikäytävillä on runollisia nimiä, kuten Claustro do Silêncio, Hiljaisuuden käytävä. Luostari on edelleen vaikuttava ja tunnelmallinen – ehkä enemmänkin Pyhän Marian suojeluksen kuin kuninkaan rakkaustarinan tai munkkien hurskauden takia, mietin. Alcobaca valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi 1985.
Pyhän Marian alttari on päällystetty lehtikullalla
Lounaspaikkamme on viehkossa kalaravintolassa pienessä Nazarén kaupungissa, joka alkujaan oli kuulu kalastajakylä Atlantin rannalla. Anja kertoo, että Nazarén naisilla on perinteisesti ollut yllään seitsenkertainen hame, mutta onnistumme näkemään vain yhden tällaisen perinnehameen kantajan.
Meillä on joka päivä aamiaisen lisäksi ainakin yksi täydellinen ateria, joinakin päivinä peräti kaksi, sekä lounas että illallinen. Portugalilaiseen ateriaan katetaan alkupaloiksi tuoretta leipää, oliiveja ja vuohenjuustoa. Toiseksi tuodaan vihannessosekeitto, jossa peruna- tai naurispohjaan on lisätty esimerkiksi porkkanasuikaleita tai pitkässä varressa kasvavaa isolehtistä Galixian kaalia pilkottuna. Nazaréssa saamme tasaiseksi soseutettua hernekeittoa. Pääruuaksi tarjotaan joko kalaa tai lihaa kasvisten kera, täällä saamme kolmea eri laatua kalaa, friteerattuja perunalohkoja ja papuja. Jälkiruuan saa usein valita monista makeista vaihtoehdoista, täällä se on jäätelöannos. Kattaukseen kuuluu aina sekä puna- että valkoviiniä ja mineraalivettä. Jälkiruuan kruunuksi tuodaan pequino, pikku kuppi espressokahvia. Juon kotioloissa maitokahvia ja minulla on aina vaikeuksia espresson kanssa. Joudun sulattamaan kupilliseen koko pussillisen sokeria ja nielemään kahvin yhtä kyytiä. Kadehdin niitä, joiden näen juovan pari kolme kulaustaan nautiskellen ilman pehmennyksiä.
 Nazarén rantaa Sîtion kalliolta
Anja on varoitellut Atlantin aaltojen vaarallisuudesta, mutta täytyyhän minun mennä rantahiekalle saadakseni kuvia vihreinä vyöryvistä valtameren aalloista. Toinen tulee perääni ja kiskoo minua takaisin kadulle ja minä nurisen siitä. Matka jatkuu rannalta 110 metriä korkeammalle Sîtion kallioille, josta aukeaa huikean hieno näkymä alas kylään ja äskeiselle rantahiekalle, johon vihreä meri hulmuttaa vaahtopitsiään. Kuuntelen ylhäällä meren kohahtelevaa laulua, se on kotoisten metsiemme huminan tavoin ihmeellisen kaunista musiikkia.
Matka jatkuu Batalhaan, jonka luostarikirkko on kuudes Ihmeemme. Luostarin edustalla on valtava ratsastajapatsas. Kirkossa on Portugalin ensimmäiset lasimaalaukset ja komea holvisto, mutta myös erikoinen osa, jonka seinät ovat taidokasta kivikoristelua tulvillaan, mutta kattona on kirjaimellisesti taivas. Ehkä rakentajien rahat loppuivat kesken tai mielenkiinto kuninkaiden mausoleumin rakentamiseen lopahti kenties. Batalhaan on kuitenkin haudattu prinssi Henrik Purjehtija, tuo löytöretkeilijöiden uljas keulahahmo. Luostarin kapitulisalista on tullut eräänlainen Portugalin kansallispyhäkkö, jossa on tuntemattomien sotilaiden haudat. Tämäkin luostari pääsi maailmanperintöluetteloon 1983.
Ilta jo hämärtyy, kun saavumme Portoon, Portugalin toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Anja kertoo portugalilaisten sanovan, että Lissabon huvittelee ja Porto tekee työt. Pohjoinen alue on erinomaisen viljavaa ja teollisesti kehittynyttä, mutta myös kulttuurisesti vireää. Hotellimme on keskeisellä paikalla, mutta huoneissa on toivomisen varaa: sängyt ovat niin valtavat, että niiden ympäri mahtuu liikkumaan vain vuorotellen. Toinen yöpöytä ei mahdu paikoilleen, se on työnnetty kirjoituspöydän alle. Ainoa tuoli taas pudottaa istujan niin alas, että pöydän reuna on melkein leuan tasalla. Keksin käyttää yöpöytää istuimena ja saan muistiinpanot tehtyä. Kumma kyllä kolme yötä menee näissäkin oloissa hilpeästi.
~ jatkuu
Lokakuun viimeisenä iltana kone laskeutuu Lissabonin valoihin. Lämmin tuuli tuntuu niin hyvältä pohjoisesta tulijan iholla, kuin olisi kesässä taas. Aikaero antaa kaksi elettyä iltapäivän tuntia takaisin. Lyhyen matkan kentältä hotelliin bussi kiepauttaa meidät kymmenessä minuutissa. Äidillisenoloinen opas esittäytyy Anjaksi ja sanoo asuneensa yli kolmekymmentä vuotta maassa. Majoituttua syömme illallista ja sitten voikin jo mennä levolle. Kuudennen kerroksen huoneen ikkunasta näkyy hotellia vastapäätä viikonlopuksi rauhoittunut rakennustyömaa, oikealle jää puisto.
Olen ollut Portugalissa viisitoista vuotta sitten ystävättären kanssa yhden keväisen lomaviiikon. Se oli monella tavalla unohtumaton matka. Nyt olen Toisen kanssa kolmenkymmenen hengen ryhmän mukana ihmettelemässä tämän kauniin maan syksyä. Mietin, mikä on muuttunut. Ainakin matkailijalla on helpompaa nyt, kun euroilla maksetaan ja englannilla tulee toimeen. EU:n yhtenäistävä vaikutus näkyy ja tuntuu positiivisesti elintasossa, kuten meilläkin.
Lissabon on vuosisatojen kerrostumia täynnä. Kaupunki herättää tunteita, sillä sen historiassa on koko maailman uutiskynnyksen ylittänyt tuhoisa maanjäristys v. 1755 nimenomaan marraskuun 1. päivänä, jolloin suuri väkimäärä oli kokoontunut kirkkoihin pyhäinpäivän messuun. Katastrofi tuhosi koko silloisen keskustan. Jälleenrakennustöitä johti Pombalin markiisi, joka tarttui toimeen periaatteenaan: haudatkaa kuolleet ja auttakaa eläviä. Periaate pätee yhä, pyhäinpäivänä 2009.
appelsiinipuu vanhan tuomiokirkon seinustalla
Hieronymuksen hipaisu
Matkamme teema on Portugalin Seitsemän Ihmettä. Anja kertoo, että Ihmeet on kansa saanut aikoinaan äänestämällä valita. Ohjelma on suunniteltu niin, että lähdemme liikkeelle joka päivä samaan aikaan, yhdeksältä. Se rauhoittaa aamut, mitään kiirettä ei ole, aamiaiset porrastuvat itsestään eikä hisseihin tarvitse jonotella. Lissabonin sunnuntaiaamu on pilvilämmin. Kohta kierroksemme ensimmäisellä pysähdyspaikalla näemme mustarastaan, joka kertoo meille, että olemme oikeassa paikassa.
Tejo-joen takaa komean riippusillan kupeesta korkealta jalustaltaan katselee kaupunkia Kristus-patsas levitetyin käsin. Katolisessa maassa kristillisiä symboleja ei hävetä eikä kirkkoja pidetä kiinni. Vanhan kaupungin kävelykierros alkaa kaupungin vanhimmasta kirkosta, jonka alttaria vastapäätä oven yllä on erikoisen kaunis ruusuikkuna. Vaeltelemme talojen välisiä kujia kissat ja koirat jaloissamme, ikkunoista roikkuvien pyykkien alla ja ihmettelemme kauniita azulejoja, kaakeleita vanhojen talojen seinissä. Keppiin nojaavia vanhuksia kuljeskelee kujilla ja istuskelee rapuillaan. Ystävällinen hymy paljastaa vajaita hammasrivejä.
azulejos
Kujakierroksen jälkeen ajamme seitsemästä ihmeestä ensimmäiseen, Jerónimos-luostariin. Manuelistiseen, maurilaisvaikutteiseen tyyliin rakennetussa valtavassa luostarissa on loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Sisäänkäynnin oven pielessä näemme matkan ensimmäiset kerjäläiset: maassa istuvan jalattoman naisen ja miehen, jolla on toisena kätenä vain tynkä. Luostarin kirkossa on messu meneillään ja sisään päästetään vain parikymmentä turistia kerrallaan. Jono matelee, Anja yrittää neuvotella koko ryhmämme pääsystä yhtä aikaa. Luostarin kauniilta sisäpihalta poistuvia matelee vastavirtaan. Katselen mietteissäni seinien korkokuvia ja porttikaaria, muistelen edellistä käyntiä täällä. Toinen on jossakin sivummalla kuvaamassa. Äkkiä tunnen vasemmassa olkavarressani hyvin miellyttävän ja hyvin lempeän kosketuksen, joka erottuu tungoksesta. Se saa aikaan mielihyvän värähdyksen, hipaisu jää ihomuistiin. En ehdi nähdä, vain tunnen, että siitä kulki mustakiharainen mies.
 yksityiskohta luostarin seinässä
Portugalin maineikas menneisyys löytöretkeilijöiden maana on tuottanut lukuisia muistomerkkejä, joilla on suuri kansallinen symboliarvo. Uusimpia lienee 1960 pystytetty mahtava Löytöretkeilijäin muistomerkki. Se on purjelaivan keulan muotoinen ja siihen on kuvattu 32 hahmoa, joiden etunenässä seisoo Henrik Purjehtija kädessään löytöretkilaivan pienoismalli. Kotimaassamme tuskin on yhtään noin valtavaa muistomerkkiä. Iberian niemimaan kulttuureissa patsaat, muistomerkit, kirkot ja katedraalit kertovat mahtavalla koolla merkityksestään kansalle. Jerónimos-luostarin lähistöllä sijaitsevaa Belémin tornia alettiin rakentaa jo 1515, tuolloin keskelle Tejo-jokea, mutta maanjäristys siirsi joen virtausta niin paljon, että torni on nykyään melkein rannassa. Belémin torni kuuluu Seitsemän Ihmeen joukkoon, muistaakseni kaikkein eniten ääniä saaneena. Sitä ympäröivät terassit ja puisto palmuineen, oleanderpensaineen ja vanhoine oliivipuineen. Rantaan rakennetaan isoa paviljonkia, jossa tullaan esittämään ohjelmaa joulun aikaan. Puistossa on nuoria miehiä joogaamassa ja meditoimassa, perheitä piknikillä ja rauhallisia turisteja. Joku soittaa pan-huilulla lumoavaa sävelmää vanhan puun katveessa samaan aikaan kun kauempana kolme huiveja kaupustelevaa naista kehittää oikein kunnon reviiritappelun, joka rikkoo hetkeksi rauhaisan tunnelman. Vaeltelen joen rannassa purjeveneitä ja rantautuvia aaltoja katsellen, kun toiset kiipeävät torniin ihailemaan näkymiä.
Belemin linnoituksen pienoismalli
Hurmaava linnojen ja kuninkaiden Sintra
Belémistä ajamme Sintraan, jota sanotaan Portugalin kauneimmaksi kaupungiksi. Linnojensa vuoksi se kuuluu myös yhteiseen maailmanperintöömme. Kolme kaunista kukkulaa rinnekylineen, palatsit ja puutarhat sekä mikroilmastossa viihtyvä trooppinen kasvusto tekevät Sintrasta paikan, josta kävijä ei koskaan saa kyllikseen. Täällä kukkivat yhä jakarandat, joiden kukinta muualla on jo ohi. Kolmas Ihmeistämme, Palacio National da Pena, sijaitsee niin korkealla, että pilvet peittävät sen. Ajomatka käy serpentiinitietä hitaasti kiemurrellen pikkubussilla ja lopuksi vielä kolisevalla paikallisbussilla vuoren viimeiset jyrkänteet. Olen tyytyväinen, että saamme kyydin melkein portille asti, sillä tämä nousu olisi ollut kenkkukoivelleni todennäköisesti liikaa.
Kun astun portista Pena-palatsin sisäpihalle muistot tulvahtavat mieleen. Olen onnellinen, että Toinenkin meistä saa nyt nähdä tämän, hurmaantua ensi kertaa uskomattomasta tyylien sekoituksesta, josta syntyy ainutlaatuisen viehättävä kokonaisuus terasseja, sipulihuippuisia torneja, sisäpihoja, portaikkoja. Palatsin huoneiden upeat dekoratiivit, astiastot ja huonekalut mykistävät kerrassaan uudelleenkin nähtynä. Nyt huomaan myös huoneen, jonka stukkoseinät ja -katto ovat kauttaaltaan kullalla kirjottu. Ajattelen pohjoismaista viileän yksinkertaista modernia arkkitehtuuria. Miten kaukana kaunis ja kaunis voivat toisistaan olla.
Palaco National da Pena
Palaamme hotelliin. Myöhemmin kahdenkeskisellä iltakävelyllä poikkeamme kahvilassa maistelemassa doces conventuais, luostareissa kehiteltyjä pieniä äkkimakeita leivonnaisia, joissa on sokeria, keltuaista ja hiukan päärynää tai omenaa täytteenä. Ja matkalaisten yhteistä esittelyiltaa odotellessa nautimme pienet lasilliset hyvin vanhaa portviiniä.
~jatkuu
|
|
